"Marcel, Marcel! Kuka sanoo teille, että lehdissä on ainoastaan kahinaa? Kuka sanoo teille, että me olemme yksin? Kuulutteko tekin sitte noihin arkisieluihin, jotka eivät aavista mitään ihmeiden salaperäisestä maailmasta?"
Ja Marceliin häntä tuskaisesti katsellessa:
"Herra Germain, tahdotteko olla niin ystävällinen ja mennä huoneeseeni ja noutaa minulle erään pienen kirjan, joka on siellä pöydällä?"
Hän teki niin. Hänen poissa ollessaan katseli nuori leski liikkumatta puiden tummaa lehdistöä, joka yötuulessa värisi.
Vihdoin näyttäytyi Marcel jälleen, pieni kultanidoksinen kirja kädessä.
"Gessnerin idyllejä, niin, niitä ne ovat", sanoi Sophie, "avatkaa paikka, jossa on merkki, ja jos voitte lukea kuun valossa, niin lukekaa."
Hän luki:
"Usein, usein liitelee sieluni sinun luonasi, usein kun yksinäisinä mietiskelyn hetkinä jalot ja ylevät tunteet täyttävät sinut, hivelee poskeasi kevyt henkäys. Ja sinun sielusi läpi voi suloinen väristys silloin väräjöidä."
"Ymmärrättekö nyt, Marcel", keskeytti hän hänet, "ettemme ole koskaan yksin, ja että löytyy sanoja, joita en saa kuunnella, kun tuulenhenki mereltä hiipii tänne ja kohisee vanhoissa tammissa?"
Molempien vanhusten äänet kuuluivat nyt heidän lähellään.