"Jumala merkitsee: Hyvyys", sanoi Duvernay.
"Ei, Jumala merkitsee: Pahuus, ja me poistamme sen maailmasta", sanoi
Franchot.
Sitte sanoivat kaikki kolme hyvästit Sophielle.
"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän. — "Huutakaamme: Eläköön vapaus, ja eläköön kuningas — ja te kallis naapurini, älkää estäkö meitä siitä, kuolemasta, kun kaipaamme kuolemaa."
Madame de Luzy.
(Käsikirjotus syyskuun viidenneltätoista päivältä 1792.)
I
Astuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte vaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja olkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.
Hän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi taivaan veripunaisella valolla.
"Madame", sanoin vihdoin, "muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte täsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran rannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että olisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? — Ette tahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää ja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut tietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin peitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen kirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut noita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa kansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla puoleensa, pelkureita, jotka —"