Sitte kääntyi hän minuun:
"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän väliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan."
Erään vapaaehtoisen muistelmia.
[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja ovat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]
I
Olen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa Langresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi talonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella hedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat vain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä niin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa. Myöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli oivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden alla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen "Georgicaa", samalla pitäen silmällä mehiläiskennojaan.
Tunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose neidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella kauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään pysyväistä onnea.
Eräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin jo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut eteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.
Koko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin suloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa isäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista puista, Rosea, sisariani, äitiäni, — itseäni, jonka täytyi nyt jättää kaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin kyyneleeni.
Kun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja astuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla luin sanan "Lukio."