Suuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä Féval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen hymyily minut taas rauhotti.

Rohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni minuun ja sanoi:

"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä on Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka minä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt isävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine Oraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita kasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän toistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen. Sanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on petollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan ovat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani Pierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni, että polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi. Siihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa. Pyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan kaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet kelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki, mitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin ilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan häntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä, palvelukseksenne, kunnianarvoisa isä."

Isä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän vakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli silloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä, ponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään minua, ankaran sysäyksen kylkeen.

Kun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli aidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi hän:

"O Sylvaï dulces umbras frondaïs!"

Tunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi vanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä arvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.

Häntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä tutkiakseen tietojani.

"Oikein", sanoi hän sitte, "ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät paikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut opettajallesi ja tovereillesi."

Ollessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi ja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni keskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo. Herra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja vaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja näytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun hän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa lävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias lausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin ystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen kuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin. Hänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären tavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan opettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat minulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta pelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta. Minua pyrki itkettämään.