Kun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä. Mutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen, seisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja myöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani hänet nyyhkien syliini.
Kuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi ja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin sisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena huoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa — niin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt kumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo kädessään kirkkoon. — — Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla ensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki oli muuttunut.
"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani", sanoi hän sitte, "jo aivan kuin pikku pappi."
Samassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli olevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti mieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä koetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani vietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua keskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina yhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia iloja ja ylpeilimme tiedoistamme.
Palatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi. Näin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa kauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja vastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien tervehdyksiin.
Oi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin unelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin tuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni lävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon kuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät mieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.
Siitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle mainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini kumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän minuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:
"Herra Pierre, en todellakaan tiedä, miksi itken."
Hän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut pilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä rakastin Didoa.
Samana vuonna kohtasi minua kova isku, kun isäni kuoli.