Äitini arveli, että kykyni voisi ainoastaan sellaisessa kaupungissa kuin Parisissa kehittyä ja minä yhdyin hänen ajatukseensa. Niin teetin parhaimmalla Langresin räätälillä itselleni puvun. Tässä uudessa puvussa, miekka vyöllä, näytin niin komealta, etten yhtään epäillyt menestystäni. Isä Féval antoi minulle kirjeen Puybonnen herttualle, ja kahdentenatoista päivänä heinäkuuta 1789 otin itkien jäähyväiset, noustakseni postivaunuun sälytettynä latinalaisilla kirjoilla, leivoksilla, silavalla ja lähtösuudelmilla. Ensimäinen, mitä Parisista sain nähdä, oli Faubourg saint Antoine, joka näytti minusta vielä kurjemmalta kuin kotiseutuni kurjimmat kylät. Koko sydämestäni säälin onnettomia, jotka asuivat siellä ja itseäni, joka olin jättänyt isäni talon, etsiäkseni kaiken tämän kurjuuden keskeltä onnea. Mutta eräs viinikauppias, joka matkusti kanssani, kertoi minulle, että koko asujamisto oli äkillisestä ilosta haltioissaan kun vanha saint Antoinen vankila Bastille revittiin. Hän oli vakuutettu, että herra Neckerin johdolla palaisi taas kultainen aikakausi. Eräs kähertäjä, joka oli kuunnellut puhettamme, vakuutti sitä vastoin, että Necker veisi koko kansan turmioon, jos ei kuningas erota häntä.
"Vallankumous on suuri onnettomuus", lisäsi hän siihen. "Ei kukaan ihminen enää käherrytä tukkaansa. Ja kansa, jolla ei ole enää yhtään halua kähertämiseen, on alempana kuin eläin."
Mutta nyt suuttui viinikauppias.
"Ettekö te, hölmö, sitte voi käsittää, että eteenpäin pyrkivä kansa halveksii turhamaisia hullutuksia. Ajaisin julkeutenne teistä perinpohjaisesti, jos minulla olisi siihen aikaa. Mutta minun täytyy mennä herra Baillyn, Parisin pormestarin luo, joka kunnioittaa minua liiketuttavuudellaan."
Siten erosivat he. Ja minä lähdin jalan latinalaisine kirjoineni, silavineni ja suutelomuistoineni herttua Puybonnen luo, jonka suosioon olin sulettu. Hänen asuntonsa on kauimpana kaupungin laidassa, Rue de Grenellen varrella. Ohikulkijat neuvoivat minulle mielellään tietä, sillä herttua on hyvin rakastettu ja tunnettu hyväntekeväisyydestään.
Hän otti minut vastaan ystävällisesti. Puvussaan ja tavoissaan oli hän äärimäisen yksinkertainen. Hän näytti tyytyväiseltä, kuten ihminen, joka tekee paljo työtä, olematta siihen pakotettu.
Luettuaan isä Févalin kirjeen, sanoi hän:
"Suositus on hyvä — mutta mitä osaatte sitte?"
Vastasin hänelle osaavani latinaa ja vähän kreikkaa, sitäpaitsi vanhanajan historiaa, puhetaitoa ja runousoppia.
"Ne ovat kauniit tiedot", sanoi hän hymyillen. "Mutta minusta olisi mieluisampaa, jos ymmärtäisitte vähän maanviljelystä, koneoppia, taloustiedettä ja teollisuutta, — Solonin lait tunnette kyllä; voin lyödä siitä vetoa?"