Eräänä iltana söin illallista herra Millen kanssa Parcheronsissa.
Ovella seisoi tyttöjä kukkakoreineen. Hatuissaan kantoivat he
kansallisvärejä. Äkkiä astui eräs luokseni, tarttui käteeni ja sanoi:
"Katsokaas, herra, tässä on ruusukimppu teille."
Punastuin enkä tiennyt mitä vastata.
Mutta herra Mille, joka ymmärsi tämänlaatuisia asioita, neuvoi minua:
"Teidän täytyy antaa kauniille tytölle kuusi sousta ja sanoa hänelle jokin kohteliaisuus."
Tein molemmat. Kysyin sitte herra Millekä, pitikö hän tätä kukkastyttöä kunnon ihmisenä. Hän vastasi, että niin tuskin lienee laita, mutta täytyi olla kaikille naisille kohtelias.
Muuten kiinnyin päivä päivältä yhä enemmän herttua von Puybonneen. Hän oli parhain ja vaatimattomin mies maailmassa. Hän luuli, ettei köyhille oltu annettu mitään, jos hän ei itse antanut. Hän eli kuin kansan mies ja piti rikkautta ja ylellisyyttä varkautena.
Muuten puuhaili hän yksinomaan ihmisystävällisten harrastusten keralla ja työskenteli suurella innolla kuningasvallan uuteen muotoon saattamiseksi. Hän oli yksi aateliston edustajia kansalliskokouksessa ja kuului niihin, jotka uneksivat englantilaista vapautta ja joita nimitettiin yksinvallan suosijoiksi. Ja vaikka tätä puoluetta pidettiin hukan omana, katsoi hän hehkuvin toivein inhimillisimmän kaikista vallankumouksista olevan toteutumaisillaan. Me otimme osaa hänen iloonsa.
Vaikkakin oli monta syytä pelkoon, elähdytti meitä kumminkin kokonaisen vuoden ajan tämä innostus.
Heinäkuun ensimäisenä päivänä seurasin herra Milleä Marskentälle. Siellä nähtiin kaksisataatuhatta erisäätyisiä ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia rakentamassa omin käsin alttaria, jolla heidän piti vannoa elävänsä vapaata elämää tahi kuolla. Parturit, vedenkantajat, papit, kapusiinimunkit, oopperalaulajattaret koristettuina kukilla ja nauhoilla, kaikki he tonkivat yhdessä isänmaan pyhää mantua. Mikä ylevä veljeyden esikuva! Näimme herra Sieyèsin ja herra de Beauharnaisin vetävän yhdessä käsikärryjä, näimme isä Cérardin lapion ja kihvelin kera ahertavan, näimme koko perheen, joka työskenteli yhdessä, isä kaivoi, äiti mätti multaa käsikärryihin ja lapset vetivät sen pois. Nuorin, joka oli noin nelivuotias, istui isoisän sylissä ja sopersi: "Ah! ça ira! ça ira!"
Sitte näimme puutarhurinuorukaisten in corpore kulkevan ohitse kukilla koristetut lapiot olalla. Eri yhdistykset seurasivat heitä soiton kaikuessa. Kirjansitojat kantoivat lippua kirjoituksella: Kirjapaino — — ensimäinen vapauden lippu. Sitte seurasivat teurastajat. Heidän lipussaan nähtiin suuri veitsi ja sen alla: "Vapiskaa ylimykset, teurastajat tulevat!"