Tuokin näytti meistä vielä ihanalta veljeyden vertauskuvalta.
"Aubier, ystäväni, veljeni", huudahti herra Mille, "tunnen, kuinka runollinen innostus herää minussa. Sepitän laulun, jonka omistan teille. Kuulkaa:
"Kas, kourat töiden koventamat Käy työhön eestä Ranskanmaan, kas, kuinka liput hulmuavat johdattain kansan rintamaan! Nyt alttarilla leimuaa pyhänä liekki lempemme, ja kuoloon saakka puolustaa me isänmaata vannomme."
Herra Mille lausui nämä säkeet suurella lämmöllä; hän oli pieni ja huitoi mahtavasti, yllään amarantinvärinen takki. — Kaikki tämä sai huomion kääntymään häneen. Lopetettuaan runon ympäröi hänet uteliaiden piiri. Taputettiin kiivaasti käsiä, ja hän jatkoi aivan haltioissaan:
"Oi auki silmät! Sielusi tää juhlakuva täyttäköön!"
Mutta tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun eräs nainen suuri musta sulkahattu päässä lensi hänen kaulaansa ja painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.
"Jumalani, kuinka kaunis", huudahti hän. "Antakaa minun teitä syleillä!"
Eräs kapusiinimunkki, joka seisoi vierellä, nojaten leukaansa lapioon, löi kätensä yhteen nähdessään tämän hehkuvan syleilyn. Ja nyt vetivät nuoret isänmaanystävät hänet nauraen syleilevän naisen luo, joka myrskyisten suosionosotusten raikuessa, sulki hänetkin syliinsä. Herra Mille syleili minua ja minä häntä.
"Oi, ihanat säkeet", huudahti suurihattuinen nainen vielä kerran.
"Hyvä, Mille, tehän olette ilmetty Jean Baptiste."
"Oi", virkkoi herra Mille punastuen.