Ruhtinaiden ja aateliston maastamuutto köyhdytti maan, katkeroitti kansan ja nostatti sodan. Klubit hallitsivat kansalliskokousta. Kansan viha kiihtyi yhä uhkaavammaksi.
Ja keskellä tätä yleistä eripuraisuutta oli rauha karkottunut sydämestäni. Olin nähnyt Amélien jälleen. Minusta tuli alituinen vieras hänen äitinsä kotiin, ei kulunut viikkoakaan, jona en olisi käynyt kaksi, kolme kertaa hänen talossaan Rue Neuve Saint Eustachen varrella. Hänen kerran loistavat varallisuussuhteensa oli vallankumous saanut horjumaan, mutta voinpa sanoa, että onnettomuus lujensi ystävyyttämme vielä enemmän. Amélie näytti minusta ihanammalta, ollessaan köyhä, ja minä rakastin häntä. Rakkauteni oli toivoton. Mitä olin minä? Mitä olin minä, köyhä, merkityksetön maalaisnuorukainen tämän ihanan parisittaren rinnalla?
Ihmettelin hänen kykyään. Hän harrasti musiikkia, maalaustaidetta ja käänsi englantilaisia romaaneja, huojentaakseen perheensä yleistä köyhyyttä ja onnettomuutta. Samalla oli hänen käytöksessään hyvin paljo ylpeyttä, joka minua kohtaan muuttui suloiseksi kiusanteoksi. Näin kyllä, etten voinut liikuttaa hänen sydäntään, mutta että hän puheli mielellään kanssani. Hänen isänsä oli krenatööriupseeri, muuten jokseenkin merkityksetön mies. Ja rouva Berthemet, — huolimatta hänen myrskyisistä tavoistaan oli hän parhain rouva, jota voi ajatella. Hänen kykyään miellyttää ei voi määritellä. — Paitsi hänen tytärtään, en oleskellut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.
Herttuan luottamus minuun oli sillä välin suuresti kohonnut. Hän ei antanut enää minulle kirjeitä kopioitavaksi, hän käytti minua nyt arkaluontoisimpiin toimiin ja uskoi minulle paljo, josta herra Millellä ei ollut aavistustakaan.
Muuten oli hän nyt kadottanut kaiken uskon ja melkeinpä rohkeudenkin. Kuninkaan häpeällinen pako oli häneen syvästi koskenut. Siitä huolimatta oli hän kuningasvallalle uskollinen viimeiseen saakka. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hän linnassa, oli melkein ihme, että hän pääsi kansan käsistä ja voi pelastua asuntoonsa.
Keskiyöllä hän kutsutti minua. Hän oli pukeutunut erään virkamiehensä pukuun.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän minulle, "pakenen tästä maasta, joka on vihkiytynyt kurjuuteen ja turmelukseen. Ylihuomenna saavun Englantiin. Otan mukaani kolmesataa louisdoria, se on kaikki, mitä voin omaisuudestani irti saada. Jätän suuriarvoiset tilani ja pyydän teitä valvomaan etujani. Mille on tyhmyri, minulla ei ole ketään muuta kuin te, jolle voin antaa luottamukseni. Tiedän, että tehtävänne tulee olemaan vaarallinen, mutta kunnioitan teitä riittävän suuresti, uskoakseni sen teille."
Suutelin hänen käsiään ja kostutin ne kyynelillä, se oli kaikki, mitä voin hänelle vastata.
Kun hän oli pukunsa ja väärän passin suojelemana jättänyt Parisin, poltin eräässä uunissa hänen talonsa paperit, jotka olisivat voineet monen pään viedä. Seuraavina päivinä onnistui minun myydä, joskin erittäin halpaan hintaan, hänen vaununsa, hevosensa ja talonsa ja pelastaa täten seitsemän-, kahdeksankymmentätuhatta puntaa, jotka lähetin hänelle. Toimitettuani tämän tehtävän, oli elämäni alituisesti vaaran alaisena. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hirmuhallitus alkanut. Kuolonhiljaisuus vallitsi kaduilla, kaikki kaupat olivat suletut ja ihmiset kätkeytyivät taloihinsa ja vapisivat elämänsä ja ystäviensä elämän tähden. Etukaupungit olivat vartioidut, ei kukaan voinut jättää kaupunkia, jossa kauhu hallitsi. Vartioivat sotajoukot kulkivat kaduilla. Kotitarkastukset olivat päivän keskusteluaiheena. Huoneestani, joka oli talon ylimmässä kerroksessa, kuulin vahtivien kansalaisten askeleet rapuilla, kuulin, kuinka he piikeillään tai pyssynperillään sysivät ovia, ja niiden asukkaiden valitushuudot, jotka laahattiin pois. Ja kun sansculotit olivat täyttäneet julmat päivätyönsä menivät he erään rihkamakauppiaan puotiin joka oli asuntoni vieressä, joivat, tanssivat ja lauloivat läpi koko yön Ça ira'ansa. En voinut silmääkään ummistaa. Pelko teki tämän unettomuuden vieläkin kamalammaksi. Pelkäsin, että joku palvelijoista antaisi minut ilmi ja että minut vangittaisiin.
Siten olin alituisesti varuillani, eräs uskollinen palvelija oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa minulle heti, jos ovelle koputettaisiin. Heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle tahi nojatuoliin. Pienen puutarhaportin avainta kannoin aina mukanani. Mutta kun sitte tulivat ne hirmuiset syyskuun päivät, kun kuulin, että sadat vangituista mestattiin välinpitämättömänä katselevan joukon edessä, silloin voitti hämmästys pelon, häpesin, että olin elämääni niin tuskaisesti varjellut.