Tästä lähtein en peljännyt enää mennä kadun yli ja kohdata sotajoukkoja. Ja kumminkin riipuin minä elämässä. Kaikista kauhuista ja vaaroista, jotka kestin, iloitsin salaa. Suloinen kuva säteili kaikkien julmien kauhunnäytösten yläpuolella, jotka tapahtuivat silmieni edessä. — Rakastin Amélietä, ja hänen nuori kaunis muotonsa täytti aina ajatukseni. Rakkauteni oli toivoton. Ja kuitenkin näytti minusta, kuin en olisi hänelle aivan arvoton, koska käyttäydyin kuin mies. Kuvailin mielessäni, että vaara, joka ympäröi minua, tekisi minut hänelle vähintään mieltäkiinnittäväksi.
Tässä mielentilassa menin tapaamaan häntä eräänä aamuna. Kohtasin hänet yksin. Hän puheli niin ystävällisesti kanssani, joten hän ei vielä koskaan ollut puhunut. Samalla täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Tämän nähdessäni kadotin kokonaan mielenmalttini. Heittäydyin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käteensä ja itkin.
"Oi, veljeni", huudahti hän ja koetti nostaa minua jälleen pystyyn.
Minulle ei ollut tuona hetkenä täysin selvillä, mikä hirveä merkitys sanalla veli hänen suussaan oli minulle.
"Niin, nyt on julma aika", sanoin minä. "Ihmiset ovat huonoja, paetkaamme heitä. Onnea on vain yksinäisyydessä, ja on olemassa vielä kaukainen saari, jossa viattomana ja kätkettynä voi elää. Menkäämme sinne ja etsikäämme onneamme."
Minun puhuessani katsoi hän haaveksivana kaukaisuuteen, mutta en voinut päättää, ajatteliko hän samoin kuin minä.
III.
Vietin lopun päivää tuskaisessa epävarmuudessa. En kyennyt lepäämään enkä mitään työtä tekemään. Yksinäisyys oli minusta kamala, mutta en voinut sietää seuraa ympärilläni. Niin harhailin rauhattomana katuja ja katselin surullisena rikki revittyjä talojen päätyjä ja päättömiä pyhimyksiä kirkkojen porteilla. Vihdoin saavuin Palais Royalin puistoon, missä kirjava joukko kävelijöitä tungeskeli toistensa ohi, joivat kahvia ja lukivat sanomalehtiä. Puiset pylväskäytävät näyttivät näinä päivinä juhlallisilta. Sodanjulistuksesta ja liittoutuneiden joukkojen ryntäämisestä lähtein oli parisilaisten tapana kokoontua tänne Palais Royaliin ja Tuileriin kuulemaan päivän uutisia. Kauniilla ilmalla vallitsi suuri ahdinko, näyttipä yleisellä tuskalla ja levottomuudellakin olevan eräänlainen viehätys.
Naisista, jotka olivat puetut yksinkertaisiin kreikkalaisiin pukuihin, kantoivat useat kansallisvärejä puvussaan tahi tukassaan. Tunsin itseni vielä yksinäisemmäksi tämän ihmisjoukon keskellä ja tuhannet tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni.
"Jumalani", kysyin itseltäni, "olenko kyllin selvästi puhunut? Olenko sanonut hänelle kaiken, mitä tunnen? — Vai onko minulla vielä paljo sanottavaa? Tahtoneeko hän minua enää nähdä, kun hän tietää että rakastan häntä? — Mutta tietääkö hän sen? — Ja tahtooko hän ylipäänsä sitä tietää?"