"Ah, olisivatpa preussilaiset olleet siellä! Ei ainoakaan olisi sieltä elävänä päässyt."
Puhuja oli vähäpätöinen mies, hän näytti samallaiselta kuin toisetkin eikä nimessä ollut mitään merkillistä. Mutta koska hän puhui kovaan, kokoonnuttiin hänen ympärilleen. Ja nyt jatkoi hän:
"Vihollinen hyökkää Chalonsiin. Meidän täytyy sulkea se rautaiseen piiriin. Kansalaiset, varjelkaamme yleistä hyvää. Mutta älkää uskoko kenraaleihinne, älkää uskoko ministereihinne, vaikkakin olette ne itse valinneet, älkää uskoko edustajiinne. Meidän täytyy pelastaa itse itsemme."
"Hyvä", huusi joku joukosta, "Chalonsiin."
"Ei", puuttui joku toinen vilkkaasti puhumaan, "todelliset isänmaan ystävät eivät saa jättää Parisia, ennenkuin he ovat sen puhdistaneet pettureista!"
Tunsin äänen. En voinut erehtyä: tuo suunnattoman suuri pää, joka huojui kapeilla hartioilla, kalpeat, litteät kasvot, koko kutistunut olento — oli entinen opettajani isä Joursauvault. Papinpukunsa oli hän vaihtanut huonosti istuvaan takkiin, päässään kantoi hän punaista lakkia. Hänen kasvonsa hehkuivat vihaa ja intohimoa. Käännyin pois, mutta en voinut olla kumminkaan kuulematta, kun hän piti kokoontuneille seuraavan puheen:
"Kunniakkaina syyskuun päivinä ei ole vielä kylliksi verta vuodatettu. Kansa on aina jalomielinen, se on armahtanut monta kavaltajaa ja salaliittolaista."
Kuultuani nämä sanat, pakenin kauhistuneena. — Jo lapsena oli minulla ollut aavistus siitä, ettei herra Joursauvault ollut rehellinen eikä jalo. Mutta kun minulle nyt selveni, että entisenä opettajanani oli ollut kurja raukka, tunsin sentähden katkeraa mielikarvautta.
"Miksi olen minä yhä vielä poikanen!" huusi ääni povessani. "Ja miksi on elämä niin julma, että tällaista tapahtuu. Oi kelpo isä Lévalini, lieventäköön sinun muistosi tuskiani! Sinä olet opettanut minulle rohkeutta ja rehellisyyttä, viisaasti, nähden edeltäpäin tulevat asiat, olet sinä tahtonut vahvistaa sydäntäni. Kumpa vain en näyttäytyisi sinulle kelvottomaksi!"
Rakastetun opettajani ajatteleminen antoi minulle uutta rohkeutta. — Ajattelin jälleen Amélietä, näin äkkiä velvollisuuteni selvänä edessäni ja päätin sen heti täyttää. Jos olin Amélielle tunnustanut tunteeni, niin eikö minun täytynyt tehdä sama tunnustus hänen äidilleen?