Mutta oli myös muita ajatuksia, jotka tekivät minut surulliseksi. Yleisten asioiden huono asema saattoi minut epätoivoon. Minulla ei ollut vähintäkään toivoa saada jotakin tointa, ja olin pakotettu kätkeytymään, kuten moni muu, joka oli tullut vangituksi.
Herra Milleä ei ollut elokuun kymmenennestä päivästä lähtein näkynyt enää Puybonnen asunnossa. En tiennyt, missä hän asui. Mutta häntä ei koskaan puuttunut kommunistein istunnoista ja joka päivä laususkeli hän jotain uutta isänmaallista ylistysvirttä lukuisalle työläisnaisten ja sansculottien muodostamalle, vilkkaasti suosiota osottavalle yleisölle.
Hänelle olisi ollut vaarallista seurustella kanssani, eikä hän etsinytkään minua. Mutta koska hän oli pohjaltaan kelpo mies, lähetti hän minulle kokoelman runojaan, jotka oli painattanut. Hänen nykyinen runottarensa ei ollut vähintäkään entisen kaltainen, se oli nyt raivoavan kostonjumalattaren kaltainen, jonka otsa oli kiedottu käärmeillä.
Kuninkaan asia saattoi minut sanomattomaan levottomuuteen. Päivät olivat kauhua täynnä.
Eräänä aamuna koputettiin ovelleni. Avasin, ja rouva Berthemet heittäytyi rintaani vasten.
"Pelastakaa minut", sanoi hän "pelastakaa meidät. — Ainoa veljeni, Eustano, on asetettu maanpakolaisten listalle. Hän haki turvaa luonani, mutta hänet annettiin ilmi. Seitsemän päivää on hän istunut vankilassa. Onneksi on syytös hänestä perätön. Hän ei ole jättänyt maata. Vapauttaakseen hänet, riittää se, että joku todistaa hänen olopaikkansa Parisissa. Olen pyytänyt herra de Saint Augea sitä tekemään. Hän on kieltäytynyt. Nyt ystäväni, — poikani, nyt tulen pyytämään teiltä tätä palvelusta, joka on teille vielä vaarallisempi kuin hänelle."
Kiitin häntä tästä pyynnöstä kuin suosionosoituksesta. Ja sehän se todella olikin, suurin, joka kohtuullisesti ajattelevaa miestä voi kohdata.
"Tiesinhän sen, ettette kieltäytyisi", huudahti rouva Berthemet ja painoi minut rintaansa vasten. "Mutta se ei ole vielä kaikki. Tarvitaan kaksi sellaista vapauttamaan veljeni. Oi ystäväni, millainen aika on se, jossa elämme. Herra de Saint Auge on onnettomuutemme tähden eronnut meistä. Ja herra Millellä ei samaten ole rohkeutta käydä meitä tervehtimässä. Kuka olisi sitä ajatellut? Muistatteko ikiliiton päivää? Silloin olimme kaikki veljeyden tunteiden innostamia — ja minulla oli niin kaunis puku päälläni."
Sitte jätti hän itkien jäähyväiset. Poistuin talosta heti hänen jälkeensä, etsiäkseni toista todistajaa. Suoraan sanoen, olin hyvin neuvoton, kuinka löytäisin sellaisen. Sattumalta kosketin kädelläni leukaani ja huomasin, etten ollut kahdeksaan päivään ajattanut partaani. Ajamattomat kasvoni voisivat herättää epäluuloa, niinpä lähdin heti parturini luo Rue Saint Guillaumen kulmalle.
Tämä parturi oli hyväsydäminen mies nimeltä Larisse. Hän oli pitkä kuin poppeli ja levoton kuin haapa. Astuessani hänen puotiinsa, ajoi hän juuri partaa eräältä samasta kaupunginosasta olevalta viinikauppiaalta, jonka saippuoidusta suusta pursui esiin kaikkia mahdollisia mielistelyjä: