Mutta nyt heitti pieni sokerileivoksinen mökintyttö minuun rukoilevan katseen:
"Pyydän, älkää päästäkö häntä menemään. Hän on luvannut naida minut. Hän mielistelee jokaista tyttöä, minkä näkee. Jos hän nyt menee, en näe häntä enää koskaan."
Sitte peitti hän silmänsä esiliinallaan ja itki katkerasti.
La Tulipe oli käynyt kasvoiltaan punaiseksi kuin hänen takkinsa reunus. Hän ei voi kärsiä mitään kohtauksia, ja hänen on hyvin epämieluista kuulla moitteita, kun hän on ne ansainnut.
Rauhoitin pikku tyttöä niin hyvin kuin voin ja varotin La Tulipea katselmuksen jälkeen jäämästä mihinkään ravintolaan lerkehtimään. Hän lupasikin sen, ja minä toivotin hänelle hauskaa matkaa. Mutta hän ei mennytkään vielä. Hän jäi aivan rauhallisena paikalleen seisomaan, yhtä liikkumatonna kuin toisetkin korukalut. Kysyin hämmästyneenä syytä siihen.
"Kärsivällisyyttä vaan", vastasi hän. "Olisi loukkaus kaikkia perintötapoja kohtaan, jos marssisin ulos silmiesi edessä. Kun olet jälleen nukkunut, ratsastan kuunsäteellä ulos ikkunasta. Mutta minulla ei ole vielä kiirettä, voin aivan hyvin vielä tunnin tai pari viipyä täällä. Sillaikaa emme voi mitään parempaa tehdä kuin puhella toistemme kanssa. Kertoisinko teille tarinan vanhoilta ajoilta? Tiedän useampiakin kuin yhden."
"Kerro", sanoi Pamychis.
"Kerro", pyysi pikku sokerityttö.
"Niin, kerro vaan, La Tulipe", sanoin sitten minäkin.
Hän istuutui, täytti piippunsa, pyysi lasin olutta ja alkoi seuraavasti: