Siitä on päivälleen yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta — seisoin silloin noin kahdentoista toverini kera eräällä pienellä pöydällä. Olimme toistemme näköiset kuin veljekset. Muutamat seisoivat, toiset makasivat, muutamat olivat päästään tai jaloistaan rikkoutuneet — olimme ainoat jäännökset kokonaisesta tinasotamieslaatikosta, joka oli edellisenä vuonna ostettu Saint Germainin markkinoilta. Huone oli verhottu vaaleansinisellä silkillä. Spinetti — pari tuolia luisine selkänojineen — akasiapuinen kirjotuspöytä, ruusuilla ja tunturikyyhkysillä koristettu valkoinen vuode — kaikki näytti somalta ja suloiselta. Lamppu levitti himmeää valoa, ja uunissa räiskyi valkea. Julia istui yöpuvussaan kirjotuspöydän ääressä, hänen sulava kaulansa taipui kullankimmeltävän tukan painon alla. Hän selaili kirjeitä, jotka olivat miellyttävästi yhteensidottuina kirjotuspöydän laatikossa.
Kello lyö kaksitoista. Sievä seinäkello kultaisine Amorineen ilmoittaa, että vuosi 1793 on lopussa.
Kun se on lyönyt, näyttäytyy pikku kummitus puoliavoimessa ovessa. Suloinen pikku poikanen tulee juosten paitasillaan, heittäytyy äitinsä syliin ja toivottaa hänelle onnellista uutta vuotta.
"Onnellista vuotta, Pierre, kiitos, mutta tiedätkö sinä, mitä on onnellinen vuosi?"
Lapsi luuli sen tietävänsä, mutta äiti oikaisee häntä.
"Onnellinen on vuosi, rakkaani, kun on elänyt sen ilman vihaa ja pelkoa."
Hän suutelee lastaan, kantaa hänet jälleen viereiseen huoneeseen ja panee hänet vuoteeseensa.
Sitten istuutuu hän taas kirjotuspöydän ääreen. Hän katsoo milloin uunivalkeaan, milloin kirjeisiin, joiden välistä on sinne tänne pudonnut kuivuneita kukkia. Näiden kirjeiden polttaminen vaatii häneltä suurta itsensä voittamista, ja kumminkin täytyy sen tapahtua. Sillä jos nämä kirjeet keksittäisiin hänellä, saattaisivat ne hänet, joka ne on kirjottanut, samoinkuin saajankin guillotinille. Jospa se koskisi ainoastaan häntä, Juliaa, ei hän polttaisi kirjeitä, vähitellen oli hän väsynyt suojelemaan elämäänsä pyöveliltä. Mutta hän ajattelee tuota toista, joka ilmiannettuna, maanpakolaisena, vainottuna oli kätkeytyneenä jossain sopessa kaukana Parisista. Yksi ainoa näistä kirjeistä olisi kylliksi opastamaan seuraajat hänen jäljilleen ja viemään hänet kuolemaan.
Pierre nukkui suloisesti vierashuoneessa, keittäjätär ja Nanon ovat jo aikoja menneet huoneeseensa yläkertaan. Ulkona putoilee lumi hiljaa taivaasta. Julia tahtoo vihdoinkin polttaa kirjeensä, mutta hän ei voi heittää niitä tuleen lukematta niitä vielä kerran lävitse.
Hyvässä järjestyksessä ovat ne hänen edessään.