Muutamat ovat jo kellastuneet, ne ovat jo kolme vuotta sitten kirjotetut, ja Julia elää sielussaan vielä kerran tuon ajan pyhät hetket. Hän ei heitä ainoatakaan lehteä tuleen, ennenkuin on vähintään kymmenen kertaa lukenut sen läpi.
Hänen ympärillään vallitsee syvä hiljaisuus. Joka kerta, kun tunti on kulunut, menee hän ikkunaan, työntää verhon syrjään ja katselee Saint Germain des Présin kirkontornia, joka vaieten kohoaa kuun valon hopeoimana yössä. Sitten ryhtyy hän jälleen sydäntä särkevään hävitystyöhönsä. Eikö hänen pitänyt nämä kaikki kalliit rakkaussanat vielä kerran muistoonsa painaa, kätkeä ne ainaiseksi sydämeensä, ennenkuin heittäisi ne tuleen?
Ja öisen hiljaisuuden keskellä, joka ympäröi häntä, hehkuu hänen sydämensä nuoruutta ja rakkautta.
"Julia, näen sinut aina edessäni, ollessani kaukana sinusta. Näen sinut, mutta en kylmänä ja rauhaisana, ei, elämänhaluisena ja kuumana, yhä vaihtelevana ja aina kukoistavana. — Oi minua onnellista, jonka oma on Julia! Kaikki viehättää minua, koska näen kaiken ainoastaan sinussa ja sinun kauttasi. Koska sinua rakastan, rakastan elämääkin, rakastan tätä maailmaa, koska sinä sen minulle teet valoisaksi, rakkaus ilmaisee minulle koko maailman merkityksen, ymmärrän kaikki luonnon käsittämättömät muodot, koska näen sinun kuvasi kaikkialla, kuulen luonnon lukemattomat äänet, koska ne kaikki kuiskaavat minulle sinun nimeäsi. Ihastuksella imee katseeni päivän valoa, niin ajattelen, että tämä valo valaisee sinunkin kasvojasi. Ja illan tultua värähtää sydämeni ensi tähden katseesta, koska se sanoo minulle: kentiesi katselee hänkin nyt juuri taivaalle — — —
"Juliani, vaikka minäkin niinkuin Sydney joutuisin vainoojieni käsiin, jos minunkin niinkuin hänen täytyisi kuolla vapauden puolesta, niin ei kuolemakaan meitä erottaisi. Usein, usein tulee sieluni oleskelemaan sinun läheisyydessäsi, — liitelemään sinun ympärilläsi, tulisesti rakastettuni —"
Hän lukee ja miettii. Yö loppuu. Jo tunkeutuu kalpea valo uutimien lomasta, on aamu.
Palvelustytöt alottavat työnsä — hän tahtoo lopettaa omansa. — Eikö hän juuri kuullut ääniä?… Ei, kaikki on rauhallista hänen ympärillään.
Niin, kaikki on hiljaista ympärillä, koska askel ei kuulu ulkona pehmeässä lumessa. — Mutta ne tulevat, he ovat siellä — he takovat jyristen ovelle.
Kirjeiden piilottamiseen, kirjotuspöydän laatikon sulkemiseen — hänellä ei ole ollenkaan aikaa siihen. Mutta hän tekee kaiken, mitä voi vielä tehdä, hän haalii paperit kokoon ja heittää ne leposohvan alle, jonka peite riippuu maahan asti. Pari kirjettä, jotka ovat lennähtäneet lattialle, sysää hän nopeasti jalallaan toisten jälkeen.
Sitten ottaa hän kirjan käteensä ja heittäytyy nojatuoliin.