Piirikunnan esimies astuu sisään, kahdentoista piikkimiehen seuraamana. Hän on entinen korientekijä, jonka veristävät silmät alituisesti näyttävät ahmivan kauhua ja hirmua.
Hän antaa seuraajilleen merkin vartioida ovia, ja kääntyy Juliaan.
"Kansalainen, olemme saaneet tietää, että sinä olet kirjeenvaihdossa Pittin agenttien, maanpakolaisten ja salaliittolaisten kanssa. Lain nimessä otan sinun paperisi takavarikkoon. Olen jo kauvan tuntenut sinut vaarallisimman laatuiseksi aristokraatiksi. Kansalainen Rapoix, jonka näet täällä edessäsi" — samalla viittasi hän erääseen mieheen — "on taannut sen, että olet antanut hänelle rahaa ja vaatteita, lahjoaksesi häntä. Olemme liian kauvan sinua säästäneet. Mutta sinua ei viedä guillotiiniin. Anna meille paperisi."
"Ottakaa ne itse", vastasi Julia, "kirjesalkkuni on avoinna."
Kirjotuspöydän laatikkoon oli jäänyt vielä muutamia syntymä- ja kuolinilmoituksia, laskuja ja sen semmoisia, joita esimies tyystin tarkasteli. Hän tutkisteli, käänteli niitä sinne tänne, kuten se, joka ei luota oikein asiaan, sillä hän ei osannut hyvin lukea. Vähän väliä sanoi hän: "Inhottavaa, entisen kuninkaan nimi on vielä tuossa — inhottavaa. Inhottavaa!"
Julia aavisti, että etsintä kestäisi kauvan ja että kaikkialta tultaisiin etsimään. Hän ei voi pidättäytyä heittämästä pikaista silmäystä leposohvaan ja näkee, että valkoinen paperipala pistää esiin peitteen alta. Tänä hetkenä on hänen tuskansa äkkiä haihtunut. Hän tietää nyt olevansa kadotettu ja se tunne saattaa hänet rauhalliseksi antaen hänelle täysin varman ulkomuodon. Hän on lujasti vakuutettu, että miesten täytyy huomata tämän paperipalasen, jonka hän näkee. Valkoinen pilkku punaisella lattialla pistää suoraan silmiin. Mutta hän ei tiedä, huomaavatko he sen heti vaiko myöhemmin ja tämä epävarmuus antaa hänelle puuhaa ja huvittaa häntä. Tänä jännittävänä hetkenä on hänelle jonkinlaista urheilua tarkastaa, kuinka isänmaanystävät lähestyvät leposohvaa ja etenevät siitä.
Esimies, joka on lopettanut paperien tutkimisen kirjotuspöydällä, käy kärsimättömäksi ja virkkaa, että hänen olisi jo pitänyt löytää, mitä etsi.
Hän sysii huonekaluja toisiaan vasten, kääntää kuvat nurin, koputtaa sapelinsa päällä seinän puupanelia. Mutta ei löydä mitään. Hän lyö peilin säpäleiksi nähdäkseen, olisiko jotain kätkettynä sen taakse. Mutta ei mitään!
Toiset miehet kohottavat sillaikaa pari parkettilevyä ylös. He selittävät sadatellen, ettei tuo kirottu ylimysnainen tulisi heitä pitämään narreinaan. Mutta ei ainoakaan heistä ole nähnyt valkoista paperipalaa, joka pilkistää esiin leposohvan alta.
Julian täytyy kulkea heidän kanssaan läpi koko huoneuston, he vaativat kaikki avaimet. He repivät tuolien päälliset, rikkovat huonekalut, särkevät lasiruudut. Mutta eivät löydä mitään.