LAURA.
Puhutaan haltijattarista ja jätetään kaikki muu. Te kerroitte meille vast'ikään, että tiedemiehet käsittelevät satujamme ja tarinoitamme. Sanon vieläkin, että pelkään kamalasti niiden tärveltymistä. Pikku Punahilkka kuljetetaan lastenkamarista Akatemiaan! Onko kummempaa kuultu!
OKTAVIUS.
Minä luulin nykyaikaisia tiedemiehiä pöyhkeämmiksi, mutta näenkin, että olettekin hyvänsävyistä väkeä ettekä halveksi täysin mahdottomia ja äärimmäisen lapsellisiakaan juttuja.
LAURA.
Sadut ovat kieltämättä lapsellisia ja mahdottomia. Mutta minun on vaikea sitä myöntää, koska pidän niitä kovin somina.
RAIMUND.
Myöntäkää se, serkkuseni, myöntäkää pelkäämättä. Ilias on sekin lapsellinen, ja kuitenkaan ette löydä kauniimpaa runoelmaa. Puhtainta runoutta on lapsenikäänsä elävien kansojen runous. Kansat ovat kuin tarinan satakieli: ne laulavat hyvin niin kauan kuin niiden sydän on iloinen. Vanhetessaan ne käyvät vakaviksi, oppineiksi, huolestuneiksi, ja heidän parhaat runoilijansa ovat enää vain suurenmoisia kaunopuhujia. Prinsessa Ruusunen on lapsellinen taru. Siinä suhteessa se muistuttaa jotakin Odysseian laulua. Se kaunis yksinkertaisuus, se jumalallinen oppimattomuus, joita ei klassillisten aikojen kirjallisista tuotteista enää tapaa, on kukkineen ja tuoksuineen säilynyt kansantaruissa ja -lauluissa. Lisättäköön kohta, että nämä tarut ovat mielettömiä, kuten Oktavius huomautti. Elleivät ne olisi mielettömiä, eivät ne myöskään viehättäisi. Täytyy myöntää, että vain mielettömät asiat ovat miellyttäviä, ne yksin ovat kauniita, ne yksin luovat elämään suloa ja estävät meitä kuolemasta ikävään. Täysin järjenmukainen runoelma, veistokuva tai taulu pakottaisi haukottelemaan kaikki ihmiset, järkevimmätkin. Nähkääs, serkku, nuo hameenne liehureunusteet, nuo laskokset, puuhkat, ruusukkeet, koko tuo kangasleikki on mieletöntä, mutta ihastuttavaa. Minä onnittelen teitä.
LAURA.
Älkää puhuko vaatteista; te ette ymmärrä niistä mitään. Myönnän kyllä, ettei taiteessa saa olla liian yksipuolisesti järkevä. Mutta elämässä…