Se on itse asiassa erittäin terävä Dupuis'n teorian arvostelu. Mutta teoria, jonka yksityisen, ja niinmuodoin vailla vakuutusvoimaa olevan sovellutuksen teille esitin, perustuu vertailevaan kielitieteeseen ja mytologiaan. Kuten tiedätte, ovat Grimm-veljekset koonneet saksalaiset kansansadut. Heidän esimerkkiään on seurattu melkein kaikissa maissa, joten meillä nykyään on skandinaavisten, tanskalaisten, flaamilaisten, venäläisten, englantilaisten, italialaisten, erinäisten afrikkalaisten y.m. satujen kokoelmia. Näitä satuja lukiessaan huomaa ihmeekseen, että ne kaikki tai melkein kaikki johtuvat muutamista harvoista perusmuodoista. Skandinaavinen satu näyttää tarkoin noudattavan jotakin ranskalaista satua, joka vuorostaan toistaa jonkin italialaisen sadun tärkeimmät piirteet. Kumminkaan ei sovi otaksua, että nämä yhtäläisyydet johtuisivat eri kansojen välisistä peräkkäisistä lainoista. Niinpä onkin otaksuttu, kuten jo äsken huomautin, että ihmiskunnan eri heimot ovat tunteneet nämä tarinat ennen eroamistaan ja ovat ne kuvitelleet ikimuistoisen leponsa aikana yhteisessä kehdossaan. Mutta koska ei ole kuultu puhuttavan sellaisesta ajasta ja paikasta, jossa zulut, papualaiset ja intialaiset olisivat yhdessä paimennelleet härkiänsä, täytyy ajatella, että ihmismielen yhdistelmät sen lapsuusaikana ovat kaikkialla samat, että samat ilmiöt ovat aiheuttaneet kaikissa alkukantaisissa aivoissa samanlaisia vaikutelmia ja että ihmiset, joita kaikkia rasittaa nälkä, pelko ja rakkaus, ja joilla kaikilla on sama taivas pään päällä ja sama maankamara jalkojen alla, ovat kuvitelleet samat pienet tapahtumasarjat selvittääkseen itselleen luonnon ja kohtalon salaisuuksia.
Kansansadut siis kuvailivat alkujaan elämää ja olioita, ja tämä kuvailu oli omiansa tyydyttämään sangen kehittymättömiä olentoja. Se tapahtui luultavasti jokseenkin samaan tapaan valkoisten, keltaisten ja mustain ihmisten aivoissa.
Niin ollen luulisin olevan viisainta pysytellä indoeurooppalaisen perintätiedon piirissä ja palautua Baktriassa asuneisiin esi-isiimme jättäen muut ihmisheimot huomioonottamatta.
OKTAVIUS.
Minä kuuntelen teitä mielelläni. Mutta luuletteko, että näin hämärä asia voidaan vaaratta uskoa keskustelun sattumain varaan?
RAIMOND.
Totta puhuen uskon, että tutunomaisen juttelun sattumat ovat asialleni vähemmän vaaralliset kuin kirjoitetun tutkielman loogilliset kehittelyt. Älkää käytelkö tätä tunnustusta kohtuuttomasti aseena minua vastaan; minä peruutan sen heti, jos yritätte käyttää sitä hyödyksenne minun kustannuksellani. Tästä lähtien minä esitän pelkkiä väitteitä. Tahdon sanoa varmasti, mitä sanon. Pankaa se mieleenne. Huomautan vielä, että jos puhun kahdapäin, mikä on varsin luultavaa, niin se johtuu siitä, että kohtelen yhtä hellästi ajatukseni molempia eripuraisia poikia ollakseni varma siitä, etten tee vääryyttä sille, joka on oikeassa. Sitäpaitsi olen kirpeä, pureva ja mikäli mahdollista yltiöpäinen.
LAURA.
Saammepa nähdä, sopiiko sellainen ilme kasvoihinne. Mutta kuka teitä käskee sen omaksumaan.