Synnittömyyteni masensi mieltäni.
Eräänä päivänä mieleeni vihdoin johtui Fontanet'n lippalakki. Olin keksinyt synnin, olin pelastettu!
Siitä päivästä lähtien minä vapauduin joka lauantai rippi-isän edessä
Fontanet'n lakin aiheuttamasta painostuksesta.
Mainittuun päähineeseen kohdistuva lähimmäisen tavaran vahingoittaminen sai minut joka lauantai muutaman hetken kovin epäilemään sieluni pelastumista. Minä ajoin sen hiekkaa täyteen, heitin sen puuhun, josta se oli pudotettava kivittämällä kuin kypsymätön hedelmä, käytin sitä riepuna, jolla pyyhin muscan taulun liitukuvioita, heitin sen luukusta tuntemattomaan kellariin, ja kun kekseliäs Fontanet koulutuntien päätyttyä onnistui sen löytämään, oli se pelkkä likainen rääsy.
Mutta sen kohtaloa valvoi haltijatar, sillä se ilmestyi seuraavana aamuna jälleen Fontanet'n päähän odottamattoman siistinä, moitteettomana, melkeinpä hienona. Niin kävi joka päivä. Haltijatar oli Fontanet'n sisar. Jo tämän seikan nojalla voi arvata hänet hyväksi emännäksi.
Sattui useita kertoja, että polvistuessani rippituoliin Fontanet'n lakki lepäsi minun toimestani linnanpihan vesialtaan pohjassa. Silloin oli tilanteeni hieman tukala.
Minkälainen tunne minua sitten yllytti tuon lakin kimppuun? Kostonhimo.
Fontanet vainosi minua vanhanmallisen, omituisen koululaukkuni vuoksi, jonka enoni, taloudellinen mies, oli onnettomuudekseni minulle lahjoittanut. Se oli aivan liian iso minulle ja minä olin aivan liian pieni sille. Sitäpaitsi tämä koululaukku ei ollut koululaukun näköinen. Siitä ainoasta syystä, että se ei ollut mikään koululaukku. Se oli vanha salkku, joka venyi kuin paljepeli ja jonka suutari oli enon pyynnöstä varustanut hihnoilla.
Salkku oli minulle vihapito, eikä suottakaan. En kumminkaan usko sen olleen niin ruman, että se olisi ansainnut kaikki ne häväistykset, joiden uhriksi se joutui. Se oli punaista sahviaania, koristeena leveä kultapitsi. Messinkilukon yläpuolella oli kruunu ja särkynyt vaakuna. Vuori oli haalistunutta, sinistä silkkiä. Jos salkku olisi vielä olemassa, kuinka huolellisesti sitä tutkisinkaan! Kun näet muistan kruunun, joka varmaan oli kuninkaallinen, ja vaakunan, jossa vielä näkyi (ellen ole unta nähnyt) kolme kynä veitsellä huonosti pois hivutettua liljaa, niin otaksunpa, että salkkuni oli alkujaan kuulunut jollekin Ludvig XVI:n ministerille.
Mutta Fontanet, joka ei ollenkaan ottanut huomioon sen entisyyttä, ei voinut sitä nähdä selässäni heittelemättä sitä lumipalloilla tai kastanjilla, aina vuodenajan mukaan, ja kumipalloilla pitkin vuotta.