— Antero, sinä et saa häiritä minua, kun puhelen jonkun vieraan kanssa. Ymmärrätkö?
— Miksi?
— Siksi, että se ei ole kohteliasta.
Oli muutamia kyyneleitä, jotka kuivasi suudelmain herättämä hymy. Siitä tuli sittenkin kaunis päivä. Maaseudulla näkee toisinaan sateisen taivaan pilviverhon lomitse päivänsä teitä, jotka luovat mieleen haikeutta ja riemua.
Muutaman päivän kuluttua, rankkasateella, kävi herra passaile, jalassaan pitkävartiset saappaat, tervehtimässä nuorta leskeä.
— Hyvää päivää, armollinen rouva. Ja te, isä Trévière, olette entistä ehommassa kunnossa!…
— Runko käy vielä laatuun, mutta jalat ovat jo mitättömät.
— Entä te, muori? Aina nokka padassa, vai kuinka? Te maistatte lientä.
Siinäpä kelpo keittäjätär.
Nämä tutunomaiset kohteliaisuudet saivat eukon hymyilemään. Hänen silmäteränsä sädehtivät ryppyisten poskipäitten takaa.
Vieras otti Anteron polvelleen ja nipisti hänen poskiaan. Mutta poika kiepsahti äkkiä alas, juoksi isoisän luo ja asettui kahdareisin hänen polvelleen.