— Sinä olet hevonen. Minä olen postinkuljettaja. Hei! Kovemmin, kovemmin!…
Vierailu päättyi lesken ja herra L,assalle'in vaihtamatta montakaan sanaa. Mutta heidän hehkuvat katseensa olivat useaan kertaan kohdanneen toisensa, niinkuin salamat, jotka välkkyvät taivaan ja maan välillä lämpöisinä kesäöinä.
— Isä, tunnetteko te hyvin tuon herran? kysyi nuori nainen välinpitämättömän näköisenä.
— Minä olen tuntenut hänet niistä ajoista alkaen, jolloin hänellä ei vielä ollut housuja. Kukapa ei olisi näillä seuduin tuntenut hänen isäänsä? Kelpo ihmisiä, suoria ja rehtejä. He ovat hyvissä varoissa. Herra Philippe'illâ… (me nimitämme häntä herra Philippe'iksi) on kokonaista kuusikymmentä työmiestä tehtaassaan.
Antero luuli tulleen sopivan hetken ilmaista tunteensa:
— Hän on ilkeä, tuo herra.
Äiti huomautti ankarasti, että oli parempi olla vaiti, ellei osannut puhua muuta kuin tyhmyyksiä.
Siitä pitäen sattui niin omituisesti, että rouva Trévière kohtasi herra kassalleni joka tienkäänteessä.
Hän kävi levottomaksi, hajamieliseksi, haaveksivaksi. Hän säpsähteli tuulen kohahdusta puitten lehvissä. Hän unohti aloittamansa pitsin ja tottui nojaamaan leukaa kämmenpohjaansa.
Eräänä syysiltana, ankaran mereltä tulevan myrskyn riehuessa ukko Trévière'in talon tienoilla, kiiruhti nuori leski lähettämään pois hoitajattaren, joka teki lieteen tulta, ja panemaan Anteron makuulle. Hänen riisuessaan pojan sukkia ja koetellessaan hänen pieniä, kylmiä jalkojaan poika kuunteli tuulen kumeata ulvontaa ja sateen rapisemista ikkunaruutuja vasten, kiersi käsivartensa äidin kumartuneeseen kaulaan ja virkkoi: