— Äiti, minua peloittaa.
Äiti suuteli häntä sanoen:
— Älä ole rauhaton; nuku, kultaseni.
Sitten hän istuutui lieden ääreen lukemaan erästä kirjettä.
Mitä kauemmin hän luki, sitä helakampi puna kohosi hänen poskillensa.
Rinnasta nousi kuuma huokaus. Luettuaan kirjeen loppuun hän jäi
nojatuoliinsa, kädet hervottomina ja mieli haaveisiin hautautuneena.
Hän mietti:
"Hän rakastaa minua; hän on hyvä, suora ja rehellinen! Talvi-illat ovat kovin surullisia yksin ollessa. Hän on käyttäytynyt aina perin hienotunteisesti! Hän on epäilemättä hyvin lämminsydäminen. Sen näkee jo siitä, miten hän minua kosii."
Hänen katseensa sattui ensimmäistä ehtoollisellakäyntiä esittävään piirrokseen. Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière…
Hänen silmänsä painuivat alas. Sitten hän jälleen vaipui mietteisiinsä.
— Naishenkilö ei osaa yksin kunnolla kasvattaa poikaa… Antero saa isän…
— Äiti!