Tätä lepoa suuren ja rauhallisen ruokkijan povella kesti kolme kuukautta, kolme kuukautta, jotka olivat täynnä hymyileviä kuvia ja joiden kuluessa tuli syödyksi suuret määrät ruisleipää. Lokakuun alkupäivinä minä näin uuden, uudestisyntyneen Pekan: pienen, päivettyneen, kullanhohtoisen, melkein pulloposkisen Pekan, jonka kädet olivat tummat, ääni kaikuva ja nauru helakka.
— Katsokaahan Pekkaani, sanoi riemastunut äiti, hän on kerrassaan kamala, puolentoista markan nuken värinen!
Mutta nuo värit eivät kestäneet. Pienokainen kalpeni, kävi jälleen hermostuneeksi, heikoksi, liian hennoksi ja hienoksi. Pariisi vaikutti kuten ennenkin. Tarkoitan henkistä Pariisia, jota ei ole missään ja joka on kaikkialla, Pariisia, joka luo makua ja henkevyyttä, joka aiheuttaa levottomuutta ja saa ihmisen vaivaamaan päätänsä silloinkin kun hän on ihan pieni.
Niinpä Pekka jälleen kalpenee ja punastuu kuvia katsellessaan. Joulukuun lopulla hän oli kovin hermostunut, silmät katselivat ylen suurina ja pikku kätöset olivat kuivat. Hän nukkui huonosti ja ruoka ei maistunut.
Tohtori sanoi:
— Ei häntä mikään vaivaa; pankaa hänet syömään.
Mutta miten? Äiti parka oli yrittänyt kaikkia keinoja, ja mikään ei ollut onnistunut. Hän itkeskeli, ja Pekka kieltäytyi syömästä.
Joulunaattoiltana Pekka sai suuren joukon puunukkeja, hevosia ja sotamiehiä. Seuraavana aamuna äiti katseli epäillen noita lelujen irvisteleviä naamoja.
— Nuo kiihoittavat häntä vielä enemmän! virkkoi hän itsekseen. Niitä on liikaa!
Varovasti, peläten Pekan heräävän, hän otti syliinsä ilveilijänuken, joka oli ilkeän näköinen, otti sotamiehet, joita kovin pelkäsi, koska uskoi niiden voivan tuonnempana houkutella hänen poikansa taisteluihin, ottipa vielä punaisen hevosenkin ja hiipi varpaillaan lipastonsa luo, johon kätki kaikki nämä lelut.