Rouva D——lle.
Pariisissa joulukuun 15:nä 188-.
Joulu on tulossa. Se on lahjojen ja toivojen juhla, ja lapsilla on siinä tärkein osa. Onhan se luonnollistakin. He kaipaavat kovin rakkautta. Sitäpaitsi he ovat viehättäviä sen vuoksi, että ovat köyhiä. Niilläkään heistä, jotka ovat syntyneet keskellä loistoa ja ylellisyyttä, ei ole muuta kuin se, mikä heille annetaan. Ja vihdoin: he eivät palkitse. Siitä syystä on ilo antaa heille lahjoja.
Heille sopivien lelujen ja kirjojen valitseminen on mitä mielenkiintoisin tehtävä. Minä kirjoitan vielä kerran leluja koskevan filosofisen tutkielman. Tämä aihe houkuttelee minua, mutta minä uskallan siihen ryhtyä vasta pitkällisen ja vakavan valmistelun jälkeen.
Tällä kertaa minä tyydyn käsittelemään kirjoja, joiden tarkoituksena on pienokaisten hauskuttaminen, ja koska olette minua kehoittanut, esitän teille, hyvä rouva, asiaa koskevia mietelmiä.
Nousee kohta esiin kysymys: Onko lapsille mieluummin annettava sellaisia kirjoja, jotka on kirjoitettu nimenomaan heitä varten?
Tämän kysymyksen vastaamiseen riittää kokemus. On huomattava, että lapset useimmiten erittäin vastahakoisesti lukevat kirjoja, jotka on tehty heitä varten. Tämä vastenmielisyys on erittäin helposti selitettävissä. He tuntevat heti ensi sivulta, että tekijä on pyrkinyt tunkeutumaan heidän elopiiriinsä sen sijaan, että olisi siirtänyt heidät omaan maailmaansa, joten he eivät hänen johdollaan löydä sitä uutuutta, sitä tuntemattomuutta, jota ihmishenki joka ikäkautena ikävöi. Pienokaisissa elää jo sama uteliaisuus, joka luo tiedemiehiä ja runoilijoita. He haluavat heille paljastettavan kaikkeuden, salaperäisen kaikkeuden olemusta. Kirjailija, joka peräyttää heidät omaan itseensä, pakottaen heitä katselemaan omia lapsellisuuksiaan, ikävystyttää heitä hirmuisesti.
Siihen suuntaan kumminkin ikävä kyllä ponnistellaan, kun valmistetaan jotakin nuorinta väkeä varten. Tekijä tahtoo muuttua lapsen kaltaiseksi. Hän muuttuukin lapseksi, mutta lapsen viattomuutta ja suloa hänessä ei ole. Minä muistan erään Palaneen koulutalon, joka pistettiin käteeni mitä parhain aikomuksin. Minä olin seitsenvuotias ja käsitin sen olevan typerän tekeleen. Jos eteeni olisi tullut vielä toinen Palanut koulutalo, niin olisin alkanut inhota kirjoja. Minä ihailin kirjoja jo siihen aikaan.
— Mutta, väittänette ehkä vastaan, pitäähän sentään muovailla esitys sellaiseksi, että nuorten äly riittää sen käsittämiseen.
Epäilemättä, mutta yritys onnistuu huonosti, kun käytetään tavanomaista menetelmää, teeskennellään typeryyttä, omaksutaan tekopyhä esitystapa, ilmaistaan sulottomasti voimattomia asioita, sanalla sanoen: luovutaan kaikesta siitä, niissä täysikasvuisen älyn viehätys- ja vakuutusvoima piilee.