Tavallisesti ovat originaali-ihmiset, jos nyt sellaisia enää löytyykään, sangen ikäviä, itsekkäitä ja välinpitämättömiä henkilöitä, joista ei ole hupia itselleen eikä muille. Mutta poikkeuksia löytyy. Neljäkymmenluvun loppupuolella, käydessäni Turun lukiota, tunsin minä kaksi kerrassaan hauskaa ja herttaista tuollaista omituis-ihmistä, jotka olivat kaikkien ystäviä ja joilla ei yhtään vihamiestä ollut.
Tarkoitan kahta Bonsdorff-veljestä[1], majuria ja sihteeriä, joista kaikki pitivät ja joita tavallisesti kutsuttiin Nasseksi ja Nisseksi. Molemmat olivat he vielä »nuoria miehiä», huolimatta siitä että he jo olivat 40 vuoden vaiheilla ijässä; he olivat »suurimpia kavaljeereja» koko Turun seurapiireissä, Terpsichoruksen harmaantuneita palvelijoita, joilla oli erikoisoikeus »avata» tanssiaiset ja ehdottomasti olla ensimäisinä ensimäisessä valsissa.
[1] Anton Bonsdorff, majuri, syntyi 1808, kuoli 1881. — Nils Bonsdorff, sihteeri, syntyi 1810, kuoli 1887.
Kaikkialla näki nämä kaksi harmaatukkaista leijonaa kaupungin hienoimmissa piireissä, johon he aivan itseoikeutettuina kuuluivat ja josta he eivät koskaan saaneet puuttua. Tuskin vietettiin yhtään syntymä- tahi nimipäivää kahviseuroineen, jossa he eivät olisi mukana olleet, tuskin toimeenpantiin sellaista juhlapäivällistä, iltamaa, tanssitilaisuutta tahi jonkunlaista tervehdyskäyntiä, jossa he eivät ensimäisinä ja etunenässä mukana olisi olleet, eikä tapahtunut mitään uutta, josta he eivät ensimäiseksi olisi kuulleet ja kiirehtineet siitä ensimäisinä tietoa levittämään. Minä luulen, että he viettivät elinpäiviään vain päiväkaudet kuljeskellen vierailuilla ja sanellen naisille, varsinkin rouville, mitä valikoidumpia ja mairittelevimpia kohteliaisuuksia ja kertoellen pieniä, lukemattomia kertoja jo ennen kuultuja ranskalaisia kaskuja, joita he aina esittivät jotakuinkin tähän tapaan: à propos, sen johdosta mitä armon rouva vapaaherratar äsken niin henkevästi ja sattuvasti suvaitsi lausua, pyydän minä, että minun suvaittaisiin kertoa pieni kasku, joka kuvaa samaa asiaa» j. n. e. He olivat, lyhyesti sanoen, välttämättömiä keskustelun työjuhtia seurapiireissä ja samalla päivän pienten kaupunkijuorujen ehtymättömiä lähteitä.
He olivat kasvaneet yhdessä ja senjälkeen kohtalon, olosuhteiden ja oman tahtonsa mukaan muodostuneet kerrassaan eroittamattomiksi. Toinen heistä ei voinut ajatellakaan elämää ilman toinen toisensa seuraa, aina he keskenään hiljoilleen kinastelivat, vaan pohjaltaan olivat he parhaita ystäviä.
Ja kuitenkin olivat he vastakohtia toisilleen sekä ulkonaisesti että sisällisen ihmisensäkin puolesta. Majuri, Nasse, oli lyhyt ja pyylevän lihavahko, verevän punakka ja kaljupää, mutta valtavat olivat hänellä viikset ja hän vahvisteli puhettaan kiroillen kaikkien mahdollisten pikkupaholaisten ja »korvennettujen miljoonain rakuunain» kautta, puhellen järeällä bassoäänellä. Hän oli oikea perikuvallinen vanha sotilas. Sihteeri, Nisse, taas oli pitkä ja laiha, aina hienosti siistitty ja sileäksi ajeltu sekä kursaileva; hän käytti tekotukkaa ja puhui kimakalla, sokerinimelällä äänellä, kumarrellen alinomaa ja lasketellen kohteliaisuuksia ja ikäänkuin pyydellen anteeksi että hänkin oli rohjennut lausua julki jotain — oikea salonkitepastelijan tyyppi.
He eivät asettaneet elämälle suuria vaatimuksia ja olivatkin senvuoksi siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvinnut palvella palkan vuoksi eikä myöskään mennä naimisiin toimeentulonsa tähden. He pitivät parempana taloudellista riippumattomuutta ja avioliittokahleista vapaata elämää, tuumaillen että Tappila on liian pieni maatila pystyäkseen elättämään kahta perhettä. Niinpä jäivätkin he vanhoiksipojiksi ja nauttivat elämän hyvyydestä, vapaudestaan ja toinentoisensa rakkaasta seurasta vanhainpoikain pinttynein tavoin.
Omistamallaan Tappilan kauniilla maatilalla Sauvon pitäjässä viettivät he kesänsä ja talvella asuivat he taas Turussa, pienessä vanhassa talossaan joen rannalla. Maalla hoiti majuri maanviljelystä ja kävi sillä välin aina metsästysretkillä, joilla samoiluilla hän joutui luonnollisesti mitä ihmeellisimpiin ja ennen kuulumattomiin seikkailuihin ajaessaan takaa joko sutta, kettua tahi ilvestä. Ja Nisse sai kuulla monet kovat sanat, jos hän jonkun kerran rohkeni olla heikkouskoinen kuullessaan noita Münchhausenin juttuja.
Majurin pitäessä silmällä ja hoidellessa peltoja ja niittyjä, renkejä ja ehkä hieman talon palvelusneitsyeitäkin sekä miilustaessa metsänkäynnillä, piti sihteeri huolta maitokamarista, puutarhasta ja taimilavasta. Mutta suurimman huolenpitonsa omisti hän kuitenkin keittiölle ja ruokasäiliölle, leipomiseen ja hillojen tekoon. Majurin hallussa sitävastoin oli viinikellarin avaimet. Toinen heistä edusti miespuolista, toinen naispuolista ainesta hyvin hoidetussa taloudessa. Toinen heistä esiintyi isäntänä, toinen emäntänä tuossa sangen vierasvaraisessa ja aina jotakuinkin hyvin varustetussa kodissa, jossa usein vieraita virtaili. Niin he ikäänkuin täydensivät toisiaan.
Muistan vielä aivan hyvin heidän asuntonsa. Molemmin puolin salia sijaitsivat heidän makuuhuoneensa. Majurin yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa oli seinät koristeltu ketun ja ilveksen nahkoilla, pyssyillä, pistooleilla, ruutisarvilla, metsästyslaukuilla, kalastusneuvoilla ja sensemmoisilla, ja koko huoneen täytti väkevä tupakan ja rasvanahkasaappaiden haju.