Siten kokoontui yhteen usein sangen suuri joukko, muodostaen piirin sohvapöydän ympärille, jolla lamppu iloisesti paloi. Muutamat vetäytyivät kuitenkin pian pois, kumarrettuaan, suudeltuaan emäntää kädelle, vaihdettuaan muutaman sanan ja siten tehtyään asiankuuluvan kohteliaisuusvierailun ennättääkseen vielä samana iltana käydä useammassa paikassa. Niinollen alituista tulemista, kumartamista ja menemistä. Mutta useat vieraista jäivät kuitenkin koko illaksi. Ja jos heitä oli monta, otettiin esille pelipöytä, jonka ääressä muutamat vanhemmista vieraista kävivät käsiksi whistipeliin.
Vieraiden liutaan kuului myöskin seurapiirien nuoret herrat, jotka siihen aikaan mielellään viettivät iltojaan perheissä — ehkäpä ei niin paljon omasta halustaan kuin tottumuksesta ja muunlaisten iltahuvitusten puutteessa — sillä eipä löytynyt siihen aikaan minkäänlaista kullattua savikukkoa, joka olisi heitä houkutellut, ei myöskään varieté-teaattereita tenhettärineen ja kahvikupposineen, jonka yhteyteen konjakki ja likööri eroittamattomasti kuuluu, eikä kaikki-aikaansaavia kokouksia, jotka olisivat heidän aikansa vieneet. Kaikki tällainen on uudemman ajan keksimää. Senpävuoksi täytyi nuorten miesten turvautua perhe-elämään, jossa he näyttivät hyvin viihtyvänkin, sillä muussa tapauksessa olisivat he saaneet istua yksin kotona.
Sitä mukaa kuin vieraita taloon saapui, tarjottiin heille teetä. Jos silloin oli tarjottimelle pikkuleivosten joukkoon asetettu myöskin valmiita voileipiä, oli se merkki siitä, ett'ei vieraita nyt illalliselle kutsuttaisi. Ja siinä tapauksessa söi kukin iltaruokansa kotiin tultuaan. Joll'ei tarjottimella voileipiä ollut, niin tiesi kukin, että yksinkertaiset illalliset tarjottaisiin. Mutta se tapahtui hyvin harvoin.
Kello kymmenen aikaan tavallisesti vieraat läksivät pois.
Myöskin me lapset saimme iltasin istua salongissa, sillä perheen tuli olla kokonaan koolla, mutta loikoilla ja vetelehtiä ei meidän sallittu. Suoraselkäisinä siellä täytyi istua, emmekä saaneet liijan puheliaiksikaan ruveta, vielä vähemmän kysellä jotain tahi sotkeutua keskusteluun, ainoastaan vastata kun jotain kysyttiin. Nykyjään olen minä kuitenkin ollut perheissä, joissa on ollut kerrassaan mahdoton mitään keskustelua ajatellakaan, ja juuri lasten tähden, sillä heidän tulvimalla tulvivain kysymyksiensä vuoksi ei kukaan muu saa sanan vuoroakaan ilman että he jo siihen takertuvat ja niin häiritsevätkin nuo pikku tyrannit pian suunapäänä koko keskustelun. Mutta ennenaikaan istuttiin hiljaa ja kuunneltiin mielenkiinnolla mitä vanhemmat puhuivat. — Myöskin itse keskustelu on ihmeellisesti muuttunut. Ennen esiintyi se usein kertovassa, ikäänkuin kaskumaisessa muodossa. Useilla vanhemmilla herroilla olikin oikea taituruuskyky keskustella ja he pitivät tarkkaa huolta siitä, että kertominen sujui hyvin ja keskustelu pysyi vireillä. Niinpä olivat esimerkiksi vanha valtioneuvos J. A. Ehrenström, parooni O. W. Klinckowström, valtioneuvos G. von Kothen ja professori Ilmoni, joka oli samalla erinomainen miimikko, todellisia mestareja kertomataidossa. Samoin isäni kun hän sille päälle sattui.
Kun vanhemmat herrat ottivat osaa tällaisiin illanviettoihin opettavaisesti keskustellen, saivat illat siten yhä enemmän lennokkuutta ja mielenkiintoa, painaen hienouden ja sivistyksen oikean leiman senaikuiseen seurusteluelämään ja vaikuttaen valaisevasti nuorisoon.
Käyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos oltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja otettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta sattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta käyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi se taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa tai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. — Mutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.
Sillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona toivottamassa »onnellista uutta vuotta!» Mutta jos kerran kaikkien näinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin kukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että kukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen puutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja heittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin. Oli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka kaupungin kaikki »pikenttipalvelijat» liehuivat kaduilla ja lensivät huimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina puolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua käyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta jälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja laadittiin sitten kutsulistat kemuihin.
Vihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset »pikenttien» avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja niin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten tapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei tuona päivänä erityisille vierailulle tulla.
Kuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja korkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa tanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi kantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia tarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän tavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen oli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä voineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden mahtimiesten — senaattorien, presidenttien, kenraalien, virastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven kuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja yksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun. Kutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin viikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo laadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia kavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia sitäpaitsi mukaan kutsuttiin.