Joskus sattui posti viipymään tavallista kauemmin ja silloin kohosi kärsimättömyys odottajissa siksi korkealle, että lähdettiin postia vastaan. Kärsivällisesti istuttiin sitten jollekin ojan penkereelle odottelemaan, ja kun se vihdoinkin tuli, avattiin laukku mukaan otetulla avaimella kiihkeästi ja silmäiltiin takasintullessa päällisinpuolin sanomalehden pääsisältö.
Isälläni oli laaja kirjevaihto, johon häneltä kului hyväsestään aikaa. Sillä paitsi tavallisia asioimiskirjeitä oli eteviä henkilöitä Helsingissä, Pietarissa ja Ruotsissa hänen »kirjeenvaihtajinaan». Kun sanomalehdet eivät siihen aikaan julaisseet, eivätkä saaneetkaan julaista minkäänlaisia selostuksia tahi lausuntoja poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista, niin oli sensijaan vanhemmilla herroilla tapana, huvitettuja ja alkuunpanevassa asemassakin kun olivat, mitä tulee sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaihtaa keskenään mielipiteitä päivän tärkeimmissä kysymyksissä, jonka kautta isänikin, vaikka maalla asuva olikin, pysyi suuren maailman tapausten tasalla.
Kertomani posti oli siihen aikaan ainoa Kemiössä. Jos joillakin pitäjäläisillä oli kirjeitä toimitettavana, täytyi heidän lähettää erityinen lähetti tuomaan ne ensin Björkbodaan ja pyytämään, että ne saisi kulkea tehtaan irtonaislaukussa eteenpäin. Ja nyt on samassa pitäjässä kokonaista kolme postitoimistoa ja neljä pysäkkiä, joissa kaikissa posti käy säännöllisesti joka päivä.
Björkbodassa oli elämä kesän pitkän vaihteleva ja hilpeä, kiitos vierasjoukolle ja nuorisoparvelle. Siellä oli vallalla sama iloinen, huoleton henki kuin kaupungissakin, mutta täällä kesän vihreässä ihanuudessa ja vapaan luonnon helmassa se voi yhä enemmän kehittyä ja ilmetä. Huveja ja huvituksia mitä erilaisimpia vaihteli alituisesti. Muistan vielä lapsuusvuosiltani kuinka miltei joka päivä toimeenpantiin huvituksia ja kaikenlaisia tilaisuuksia. Milloin tehtiin huviretkeily johonkin saareen saaristossa, milloin taas mentiin joukolla äyriäisiä pyydystämään; milloin purjehdittiin merelle jollakin tehtaan jaalalla, milloin taas esitettiin joku näytelmä tahi toimeenpantiin pukuesityksiä ja kuvaelmia puistossa. Erittäinkin jos vanha mummo vain sattui oleskelemaan silloin siellä, sillä hänen kekseliäisyytensä kaikessa tällaisessa oli loppumaton.
Joskus lähdettiin vierailulle jonkun naapurin luo, sillä sellaisia paikkoja, joskin kolmen penikulman päässä, oli kuitenkin vielä silloin oman pitäjän rajojen sisässä. Hevosista ja ajopeleistä ei siihen aikaan erittäin suurta lukua pidetty; otettiin mitä oli, ja mitä käytettävänä taas oli, sen täytyi kelvata. Niinpä vanhat vesikauhan muotoiset, keltaisiksi maalatut vaunutkin, joissa oli C kirjaimen muotoiset alusjoustimet, täytyi joskus tiukan tarpeen hetkellä vetää esille käytettäviksi.
Lähin naapurimme oli Runebergin runossaan laulama eversti von Konow, joka asui luonnonihanassa Västanvikissa. »Hänen korpraalistaan» ei merkkiäkään näkynyt, ehkäpä häntä ei koskaan ole ollutkaan, ei ainakaan tiedetty häntä tiedustella, mutta tuo pitkä, laiha ja alinomaa kiroileva ukko Konow, jonka ylähuulta koristi paksu kerros kotona viljeltyä ja kotona valmistettua nuuskaa, hänet näen vieläkin ilmielävänä edessäni. Hänen kiroilemisestaan ja alituisesti uudistuvista »perhanan perhanoistaan» ei niin paljon välitetty kuin hänen jutuistaan, joita hän kertoi täysissä tosissaan ja vaatien että ne täytyi jokaisen uskoa, lopettaen tavallisesti kaskunsa: »piru minut periköön jos tässä seison ja valehtelen.» Hänen juttunsa olivat jonkun verran samaa lajia kuin »Kulkurinissen» »Vermlantilaisissa» ja häneen verrattuna olisi itse autuas Münchausen seisonut kuin niistetty koulupoika. Kun oli käyty vierailulla Västanvikissa oli monta päivää senjälkeen hauskaa, sillä Konowin jutuista riitti kylliksi puheenaihetta. Muuten oli hän kaikissa suhteissa täydellinen originaali, eristapainen äijä.
Niillä seuduilla oli monta muutakin, suurempaa ja pienempää herraskartanoa, joissa kaikissa siihen aikaan asui todelliseen säätyläisluokkaan kuuluvia perheitä, ja myöskin niihin kokoontui kesäisin vieraita ja nuorta väkeä. Kesän kuluessa olikin tapana käydä vierailulla ainakin yhden kerran jokaisessa naapurissa ja tultiin silloin vieraisille tavallisesti iltapäivällä ja lähdettiin kotimatkalle iltasella illallisaterian jälkeen.
Nykyjään puhutaan niin usein entisaikaisesta yksinkertaisuudesta ja kohtuullisuudesta tuollaisissa kodeissa maalla. Kummallinen puhetapa! Kaikki tuollaiset kodit olivat näet niin pitkälle kuin suinkin muistan sisustetut ajan kuosin ja vaatimusten mukaisesti, usein sangen kalliistikin, enimmäkseen vankoilla mahonkihuonekaluilla, ja jollei sellaisia ollut, niin vallitsi kodeissa kuitenkin siisteyden ja kodikkuuden sievyys ja hienous, jota tottatosiaan ei nykyjään kaikkialla tapaa. Vierailulle tultua kestittiin tulijoita aina ensin kahvilla tuoreine pikkuleipineen; sitten tarjottiin teevettä ja ennenkuin pois lähdettiin syötiin illallinen, joka oli omiaan todistamaan emännän suurta nerokkuutta ja toimeliaisuutta kuin myöskin ruokasäiliöiden erinomaista »sisällysrikkautta», seikka, joka ei olekaan mikään helppo juttu pienellä maatilalla kaukaisella maaseudulla.
Kuinka suuri säätyläisluokka siihen aikaan pitäjässä oli, olin tilaisuudessa kerran näkemään, kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä menimme Kemiön pappilaan tavanmukaiselle vierailullemme. Sinne kokoontui mainittuna iltana noin sata henkeä, sattumaltako aivan vaiko sitten jostakin erityisestä syystä, sitä en enää muista. Leppeäluonteinen, aina iloinen rovasti Hirn otti silloin esille viulunsa, jota hän käsittelikin sangen taitavasti, viritti vireän tanssisäveleen ja niin kului ilta iloisesti ja rattoisasti.
Myöskin talvisaikaan, varsinkin uutenavuonna, jos vain keli ja ilma oli suotuisa, oli tapana käydä vierailulla naapureissa, ja silloin jäätiinkin tavallisesti yöksi taloon. Samalla saapui muitakin vieraita, seura kasvoi ja niin pujahdettiin sitten seuraavana päivänä vielä johonkin toiseen paikkaan kun kuitenkin ensin oli annettu sinne tulosta edeltäpäin tieto. Tällaiset vierailumatkat olivat hauskoja retkiä, kun pitkässä jonossa, kulkusten somasti kilkattaessa, nauraen ja leikkiä laskien kiidettiin hevosilla huurteisten, kimaltelevain metsien halki, yli lumipeitteisten, häikäisevän valkoisten lakeuksien lumen jalaksien alla naristessa. Hauskaa retkeilyä ympäri pitäjän kesti usein monta päivää ja oli matka aina mitä hauskin ja hilpein.