Solakan honkametsän reunustaman pienen sisäjärven lahden poukamassa sijaitsi Björkbodan päärakennus. Se oli suuri, vuosisatoja vanha kaksikerroksinen puutalo taitekattoineen, joka sulki syliinsä vielä erityisen ullakkohuoneuston vieraita varten. Huoneet alakerroksessa olivat sangen mataloita, vaan sen vuoksi juuri erittäin kodikkaita. Yläkerta oli taas loistohuoneusto korkeine, suurine huoneineen. Ainoastaan kukkaispenger eroitti tämän päärakennuksen järven rannasta ja sen kahden puolen kohosivat sivustarakennukset, nekin taitekattoiset ullakkokerroksineen. Toisessa oli taloudenhoitohuoneet, toinen oli taas niin sanottu kavaljeerihuoneusto. Sivustarakennusten välistä pistihe laituri ulos järvelle.
Rakennusten ympärillä levisi avara pihamaa ja puutarha, joka oli 1700-sataluvun ma'un mukaan järjestetty kohoaviksi, toinen toistaan ylempänä oleviksi penkereiksi, joista alemmalta aina ylemmälle johti kiviportaat ja joita korkeakasvuiset, satavuotiset jalavakujanteet ja tasaisiksi leikatut sireenipensaikot reunustivat. Suorat, toisiaan suorakulmaisesti leikkaavat leveät käytävät jakoivat penkereet palasiin. Puutarhan toisessa päässä oli moniosastoinen ansari, yksi suurimmista koko maassa, sekä kasvihuone. Välittömästi pihamaahan ulottui puisto, joka olikin sangen laaja ja vaihtelevaluontoinen. Siellä kohosi jylhän totista hongikkoa, tapasipa taas avonaisempia pälvipaikkoja lehtimetsineen; siellä oli pieni vesiputous, pikku saaria siltoineen, huvihuoneita ja katoksia, lehtimajoja, luolia j. n. e. senaikuisen tavan mukaan.
Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana laitettiin kuitenkin kaikki uuteen uskoon, sillä entisiä laitoksia pidettiin liian vanhanaikaisina. Molemmat rannalle ulottuvat sivustarakennukset revittiin alas ja niiden sijaan rakennettiin uudet rakennukset päärakennuksen yhteyteen; penkereet hävitettiin ja tasotettiin; puutarha ja pihamaa järjestettiin nurmikenturoiksi, joilla puuryhmiä ja eri sikermiä siellä täällä kasvoi; puistokin laitettiin uudenkuosiseksi, j. n. e.
Tehdaskin oli sangen hyvin rakennettu kaikkine vankkoine, muhkeine rakennuksineen: suurin osa talousrakennuksista samoin kuin työväen asunnotkin oli rakennettu kivestä ja katettu peltilevyillä.
Mainitsin äsken kavaljeerihuoneuston. Sellainen oli siihen aikaan luullakseni jokaisessa suuremmassa maakartanossa, joskaan se ei tavallisesti ollut niin suuri kuin Selma Lagerlöfin »Gösta Berlingin sadussa» kuvaama kavaljeerihuoneusto. Ja tuollaisen huoneuston olemassaoloon antoikin aiheen pätevät syyt. Harvoille oli näet suotu onni omistaa oma maatalo, eikä siihen aikaan ollut kaupunkien ympäristöllä lukuisia huviloita niinkuin nykyjään. Ja kun siihen aikaan kulkuneuvot yleensä olivat kalliit ja vaivaloiset, ei käynyt helposti päinsä viettää vapaita kesäkuukausiaan ulkomaisissakaan kylpypaikoissa; tuollainen matka oli näet ennenaikaan kerrassaan erityinen merkkitapaus ihmiselämässä ja sellaisen tekoon ryhtyivät vain aniharvat ehkäpä yhden kerran ijässään, uudistamatta sitä senkoomin koskaan. Senvuoksi ottivatkin useat siihen aikaan kiitollisin mielin vastaan parempiosaisten ystäväinsä tarjouksen, kun tällaiset ystävät heille tarjosivat tilaisuuden viettämään osan kesää luonaan maalla. Ja silloin majoitettiin aina nuoret herrat kavaljeerihuoneustoon.
Björkbodan kavaljeerihuoneusto olikin kesäaikaan miltei aina asukkaita täynnä ja majaili siellä melkein poikkeuksetta vakinaiset, säännöllisesti vuosittain uudelleen saapuvat päävieraat. Sillä isäni oli kerta kaikkiaan pyytänyt useita sukulaisiaan, etupäässä ruotsalaisia, ja myöskin joitakuita ystäviään käymään aina kesillä Björkbodassa hänen luonaan ja oli sitten kerrassaan pahalla tuulella joll'eivät pyydetyt käyttäneet tarjottua vieraanvaraisuutta hyväkseen. Niinpä kokoontuikin Björkbodaan lyhyiden, pian häipyvien kesäkuukausien aikana aina paljon väkeä, isäni yhdenikäisiä ja läheisiä ystäviä ja myöskin paljon nuorta polvea. Vaikkapa silloisen ajan tavan mukaan kävikin hyvin päinsä sijoittaa jopa kolmekin henkeä samaan huoneeseen, karttui joukkoa kuitenkin siksi paljon, että kavaljeerihuoneusto monine huoneineen hät'hätää riitti tarpeeseen.
Paitsi pitempiaikaisia vieraita saapui tervehtijöitä Turusta tahi läheisiltä maaseuduilta sangen usein, tosin vain muutamiksi päiviksi. He tulivat tavallisesti omilla hevosiltaan ja oli heillä usein mukanaan vielä palvelija ja kamarineitsyt, seikka, joka joskus saattoi äitini mitä arveluttavimpaan asemaan, sillä ei ollut aina ensinkään helppoa mukavasti sijoitella moisia vaatelijaita ja isoisia palvelijoita.
Luulisipa helposti, että tuollainen suuri ja vieraita täynnä tulvehtiva talous olisi joll'ei nyt aivan perikatoon johtava niin ainakin sangen kallis ja kuluttava. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut, sillä koko taloudenhoito oli senmukaan laskettu ja järjestetty. Navetasta, jossa elätettiin 30 lehmää, saatiin yllinkyllin maitoa, voita ja juottovasikoita; suuri puutarha tuotti kaikenlaisia ruokatarpeita enemmän kuin saatiin menemäänkään; laajoilta kalavesiltä saaristossa kannettiin kaloja kaikenlajisia aivan ylenmääräisesti ja metsänvartijat hankkivat metsänriistaa kaikkina aikoina ympäri vuoden kuinka paljon tahansa, sillä minkäänlaista laillista rauhoitusaikaa ei vielä silloin ollut säädetty. Kaiken tämän lisäksi saatiin vielä veroerät monista päätilaan kuuluvista alustalaistaloista. Niinpä ostettavana olikin vain maustetavarat ja viinit. Äitini oli näet usein mitä pahimmassa pulassa kun ei oikein tiennyt miten käyttäisi kaikki »hyvyydet», mitä hänen talousaittaansa eri tahoilta virtaili. Ei näet tultu ajatelleeksikaan lähettää joku osa kaikesta tästä yltäkylläisyydestä yhdeksän penikulman päässä sijaitsevaan kaupunkiin myytäväksi, eikä tällainen tapa kuulunut taloussuunnitelmaankaan. »Ei sitä senvertaista rikenettä kannata lähettää», oli tapana siihen aikaan sanoa. Rautaa vain myötiin, kaikki muu oli yksinomaan omaa taloa, keittiötä ja vallasväkeä varten.
Olen nykypäivinä ollut maatiloilla, joissa tuskin hituistakaan parsaa tai edes muutamia hyötymansikoita hennotaan suoda talonväen tarpeiksi, sillä sellaiset tuotteet »pitää lähettää kaupunkiin», ja joissa jokainen maitopisarakin merkitään kirjoihin ja lasketaan arvonsa mukaan. Mutta sensijaan kuljettaa päivittäin kaupungissa ajava »maitokuski» sieltä mukanaan kaikenlaisia, puhtaalla rahalla ostettuja tarpeita, kuten leipää, lihaa ja muuta sellaista, jota erittäin hyvin pitäisi voida omissa kotioloissakin hankkia talon tarpeiksi, ja jos kysyy miksi noin tehdään, vastataan »ettei sen vertaisen tähden kotona kannata». Siinä entisen ja nykyisen taloudenhoidon eroitus — niin ovat ajat, elintavat ja käsityskanta muuttuneet.
Suurta hupia maalaisoloissa tuotti posti, jota aina mielenkiinnolla odotettiin. Se saapui silloin vain kaksi kertaa viikossa. Lähin postikonttori oli Karjalla, kahdeksan penikulman päässä Björkbodasta; sieltä kuljetettiin erityinen irtonaislaukku Perniön majataloon, josta neljän penikulman taipaleen takaa tehtaan postinkuljettaja toi sen sitten meille. Tavallisesti alettiin postia odottaa jo kello 6 aikaan iltapäivällä ja tultiin kärsimättömiksi jollei se silloin tullut. Ja kun aisakello vihoviimein kuului vasaramäeltä, silloin kaikki remahtivat iloiseen huutoon: »posti tulee!» ja innokkaasti avattiin sitten postilaukku. Harvoin sieltä löytyi kirjeitä meille nuorisolle — sellainenkin sattuma kuvaamattomaksi riemuksi kuitenkin joskus sattui — mutta sitä useampia oli kirjeitä isälleni ja useita sanomalehtiä, myöskin ruotsalaisia ja muita ulkomaalaisia. Niihin käytiin innokkaasti käsiksi, vaikkakin ne kaikki itseasiassa siihen aikaan olivat sangen sisällyksettömiä. Kuitenkin löytyi niistä aina jotain mielenkiintoa herättävää uutta, ja joll'ei muuta niin ainakin »Helsingfors Tidningar»-lehdessä Välskärin kertomusten jatko, joka siihen aikaan oli omiaan pitämään jokaista lukijaa laukeamattomassa jännityksessä.