»Hävinneestä» Helsingistä oli vielä siihen aikaan paljon jälellä. Niinpä seisoi kallionnyppylällä senaatintalon pihamaalla tuo vanha kellotapuli, joka oli omiaan aina herättämään ihmettelyä, ritarihuoneen tontilla oli taas vanha, turvekattoinen, syvälle maahan uponnut rakennus ja varsinkin Kruunuhaassa näkyi useilla paikoilla tuollaisia vanhoja rakennusrähjiä.
Mutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä Katajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään määrässä ulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa kaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä, tyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä asui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä, kapakoitsijoita ja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä kiemurteli siellä kapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet, joiden varsilla siellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja kaatumaisillaan olevia mökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita mutkikkaita kujia pitkin ajoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan ja syrjäiseen kaupungin nurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin ajettiin. Muistan vielä, kuinka joskus pääsin äitini mukaan, kun hän sinne meni; siellä asui näet hökkeleiden seassa myöskin useita merikapteeneja ja laivureita, joilla siihen aikaan lienee ollut jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita, joita he olivat omilla laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he sitten myöskentelivät paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä kauppaliikkeissä otettiin. Ja eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut niin tarkkasilmäinen kuin nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo tavallisesti tie johti — toiselta heistä, joka purjehti Espanjassa asti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja eräs kapteeni Lange taas, joka kuljetti alusta Lyypekin ja Suomen välillä, myöskenteli kaikenlaista rihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on tuo vanha Katajanokka vain muisto; kalliot on porattu ja hajalle räjäytetty ja palatsit siellä nyt kohoilevat leveiden, tasaisten katujen varsilla entisten hökkeleiden sijoilla.
Erään omituisuuden tuolta ajalta, joka nyt jo on hävinnyt, muistan vielä. Tarkoitan kaupungin kahta salpapuuporttia. Toinen niistä sijaitsi pitkänsillan toisessa päässä, toinen Heikinkadun loppukohdassa. Tällaisen laitoksen muodosti pieni keltaiseksi maalattu puurakennus, jonka etupuolelle oli maahan isketty neljä tavattoman paksua, valkoiseksi maalattua pylvästä; niiden edessä taas oli korokesilta kivääreineen ja rumpuineen. Tusina sotamiehiä ja yksi aliupseeri muodosti vahdiston. Tuosta pikku majasta voi rautavitjojen avulla laskea yli tien salpapuun, joka alaslaskettuna sulki kaiken liikkeen tiellä. Minä puolestani en nähnyt salpapuuta koskaan alhaalla, vaan ihmettelin ihmettelemästä päästyänikin, mitä tuolla salpapuulla ja sen viereisellä vahdistolla mahtaisi olla oikeastaan tehtävänä. Lieneekö niiden tarkoitus ollut sulkea näin tie lähestyvien vihollisten tai kapinoitsijain joukkojen edessä, vai tarkoitettiinkohan kaikella tällä vain hankkia sotamiehille jotain toimintaa, kun niiden näet täytyi astua kiväärineen asentoon joka kerran kun jokukaan kenraalimies kulki siitä ohitse? Vihdoin oivalsivat viranomaistenkin aivot, että tällaiset salpapuut olivat hyödyttömiä, ja ne hävitettiinkin sitten. Mutta lapsena ollessani tunsin minä kaikessa tapauksessa jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta noita salpapuuvahdistoja kohtaan ja tuntui aina ikäänkuin rauhallisemmalta kun oli onnellisesti ja hyvin päässyt niiden ohi. — Nyt on vain nimi »tulli» jälellä noista senaikaisista salpapuuporteista.
Sen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava kaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen kaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli ankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin kaakinpuu-rangaistuksia täytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein sattuikin. Mutta muutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista huolimatta hiiviskelleet rangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin kuvaamaan ja kertomaan kuinka kaikki tapahtui — sekä ruoskanläimäykset että pahantekijän huudot, tempoilemiset ja värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon hoilotellessa ja häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas kiihoittivat »kestämään niinkuin mies kestää» toisten kirkuessa kehoituksia rangaistuksen toimeenpanijalle, piiskurille, »kaupungin rakkarille», lyömään kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!
Katajanokan kauaksi merelle pistävät ja sen laineisiin uljahtavat kalliokielekkeet muodostivat sataman pohjoisen pään ja kallioille siellä oli rakennettu huonoja hökkeleitä, työn ja köyhyyden tyyssijoja. Mutta eteläisellä puolella taas kohosivat Ullanlinnan vuoret ikäänkuin aallonmurtajina ja siellä rehoitti ylimmillään kaikki edellisen vastakohta; ne seudut muodustuivat pian ylellisyyden, loiston ja prameuden pääpaikaksi. — Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita ja rikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa tuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon, kielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille matkustamista varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään jotakin oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa meidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella miten väin mielensä teki.
Tämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa monenmiljoonan omistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin. Tämä ylenylhäinen nainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten hurjastelujensa kautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa muodoissa. Niinpä oli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa, Moikka-kanavan varrella sijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin viereisessä puistossaan, jossa hän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat jalustoiltaan ja panettanut niiden sijaan elävät henkilöt seisomaan samoissa asennoissa ja huomaamattoman vähäisissä pukimissa — tai sitten ilkisen alasti — kuin kuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat valaistiin juhlan aikana tulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki pauhaten kaikui ja samppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan Neron juhlan tapainen, niinkuin siitä kerrotaan teoksessa »Quo vadis?»
Sellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella, joka silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä itselleen kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman mäentöyryn Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka Grönqvist nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen olisi määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella oli rakas ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta alennettu sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli ruhtinattarella vapaa näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi ruhtinatar salakähmää käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin, päällikkökunnan luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto saakin synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.
Kaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta ruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän täälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin keisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori Rabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla liikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi ainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.
Ruhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee vieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin ruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej, kreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva Karamzin) y. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen ylhäisseurapiiri, »le monde ou on s'amuse», huvituksen pyörteissä hekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa, ajoneuvonsa, seurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.
Tämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille ryhtyä ajattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten perustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se taas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat seurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli Kaivopuisto[1] suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja rakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone täysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä sivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben komea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa huviloita, sillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.