[1] Yhtiö perustettiin 1834, kylpylaitos rakennettiin 1836, uimahuone ja kaivohuone avattiin 1838 ja senjälkeen alettiin luovuttaa huvilatontteja — paitsi äsken kerrottua Jussupoffin huvilapaikkaa joka oli ensimäinen laatuaan.
Liike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat huvia haluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin terveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia uusiin ylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät täysin kourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon itämaista ylellisyyttä ja itämaisia tapoja — eli oikeammin sanottuna huonoja tapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien tänne. Huolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli kuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat livahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos käteiset rahat loppuivat, saivat »sielut», ylhäisten muukalaisten maaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin, että eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff — huonon pelionnen tähden — oli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva Kristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin suurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin »sielunsa».
Tämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa toimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein siihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin käsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori Jakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään, yhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut perinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin itseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin pika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja lupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi onnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen palkinnon ja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä yhden tunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän ruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista alas, kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa rytäkässä syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat menehtyneinä maahan.
Toisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä rantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja »viilikehloja» eli »voileipiä», josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat kuolemaa halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä, kunnes poliisin täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset yritykset. Hullunkurisin oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa ylhäistä seurapiiriä lopettamalla koko kaupungissa olevan samppanjavaraston, jonka viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi tilannut hotelleista. Ja loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei jaksanut juoda, sai vuotaa katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin täytyikin tulla monta pitkää päivää toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes sitä ennätettiin muilta paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan senaikuisten kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.
Joskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla talonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja tavaroitaan myöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he aikaansaivat niin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin oli jouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä. Sitäpaitsi vielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä toimeenpantiin, joista ei tässä voi lähemmin kertoa.
Mutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna. Niinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä »fête champetresta», ulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä »fête venetiennestä», venetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin Stjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden tilalla ja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja ylellisyydessä, aistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu nähty. Muun muassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen varjossa erityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue lauleli ja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä palkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla, jotta — niin kerrottiin — tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden esiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa, »kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa».
Kaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten rikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria rahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit saivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet kaupunkilaiset saivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa vuokratuiksi vieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti kerran onkeensa tuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi huoneustomme eräälle amiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä kauppaansa. Sillä kun me palasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi huoneustossamme toimeenpanna korjauksia niin paljon, ett'eipä vuokrarahat niihin lähimainkaan riittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä naarmuja, kuurnia ja orkosia, sillä nuori väki oli sitä käyttänyt luistelupaikkanaan, seinäpapereilla päilyi rasvatäpliä niillä paikoin, joissa pyhimyskuvain paikat oli ollut, huonekalut olivat pahasti ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja pöytäliinavaatteita oli käytetty pölyriepuina. Eikä isäni koskaan uusinut vuokraamisyritystään.
Mutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä matkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin, jätti tuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston lyhyt vaan loistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se nytkin on.
Paitsi Kaivopuistoa oli Helsingissä toinenkin puisto, muistorikas Kaisaniemi, joka on rakas kaikille, ketkä siellä vain ovat olleet, ja kaikkihan taas ovat siellä olleet, jotka kerran Helsingissäkin ovat käyneet. Jos Kaivopuisto olikin kansainvälisen ja ylimysvaltaisen ylhäisön kokouspaikka, niin muodostui taas Kaisaniemi kansallisen intelligensin, yksinkertaisempien ja vaatimattomampien seurapaikaksi, sellaisten, jotka välttivät sekoittautua muukalaisten laumoihin. Mikään kansanpuisto ei se vielä silloin ollut, sillä kansan taajat, kaikki täyttävät joukot eivät siihen aikaan vielä käyneet missään eivätkä tungeskelleet minnekään.
Kaisaniemen oli perustanut vanha vapaamuurari Granatenhjelm, joka siellä myös lepokammiossaan lepää. Sen omisti ja sitä hoiteli ensin rouva Kaisa Wahllund, josta koko puisto laitoksineen on nimensäkin saanut ja siirtyi se sitten mamsseli Emelia Myhrmanin huostaan, ja hänpä sille kykeni antamaan sen rattoisan viihtymyksen leiman, joka hänen aikanaan niin tavattoman suuressa määrässä oli Kaisaniemelle ominaista ja sen tunnuspiirteenä. Puisto oli silloin paljon tuuheampi, kunnes 1890 sattunut raivoisa myrsky nujerteli maan tasalle suuren joukon puiston puita.