Sinne riensivät ne kaupunkilaiset, jotka halusivat ja pitivät parempana pysyä erillään venäläisestä maahantulotulvasta Kaivopuistossa, riensivät hengittämään kesän raikasta ilmaa tahi nauttimaan puiden varjossa viileydestä. Syöden yksinkertaista illallista tahi juoden luonnonhelmassa kahvikupposen nauttivat he luonnon rauhallisesta ihanuudesta.
Mutta talvi kuitenkin oli Kaisaniemen varsinainen ja suuri kausi, sillä se muodostui aina talvisin »intelligensin», nuorten ja ylioppilaiden kokoontumispaikaksi ja siellä pidettiin kaikki lukemattomat akateemiset juhlat, osakunta- ja ylioppilaskekkerit ja kaikki iloiset »viftit», kun oltiin onnenpoikina päästy läpi tutkintojen, dosentti- ja professoriväitöksien kiirastulesta, j. n. e. loppumattomiin.
Samoin kuin Kaivopuiston, niin oli 1840-luku Kaisaniemenkin suuruudenaika. Ja kuitenkin, kuinka yksinkertaisia olivatkaan tuollaiset kekkerit! Mitättömän vähäpätöisesti sisustetussa salissa, jonka huonekaluista mainittakoon vahavaatteella päällystetty sohva, seisoi pitkä pöytä, jonka toisessa päässä komeili punssijuoma-malja ja toisessa »Carolina-malja», sisältäen valkoviinisekoitusta, ja näiden maljojen välissä pitkät rivit laseja. Kun maljat oli juotu, käytiin käsiksi yhtä yksinkertaiseen illalliseen, tahi paremmin sanottuna pika-iltaseen, johon pysyvänä pääruokalajina kuului sillisalaatti.
Mutta jospa tuon vanhan, vieläkin paikallaan seisovan ravintolan seinät voisivat puhua ja kertoa mitä kaikkea niiden sisässä on tapahtunut ja sanottu, niin syntyisipä siitä yhtä mieltäkiinnittävä kuin kirjavakin kertoelma, sillä varmaankaan ei missään paikassa Suomessa ole pidetty niin monta ylevähenkistä ja vakavaa puhetta, eikä taas singauteltu niin paljon sukkelia ja hupaisesti hulmahtelevia leikinlaskuja, kuin siellä. Siellähän Gabriel Leisteniuskin tilapäisesti kyhäsi sukkelimmat, parhaimmat runonsa. Muistan vielä monta tuollaista tilaisuutta ylioppilasajoiltani. Eivätkä sellaiset muistot unohdu milloinkaan.
Kun mamsseli Myhrman vuonna 1854 luopui toimestaan, menetti myöskin Kaisaniemi samalla rattoisuutensa ja sieltä hävisi järjestävä kyky. Näihin aikoihin alkoivat myös akateemiset juhlat saada toisenlaisen, niin sanoakseni yleisemmän ja hijotumman leiman ja niitä alettiin sittemmin viettää uudemmissa ja paremmissa ravintoloissa itse kaupungissa. Ja niinpä loppuikin tuon vanhan ylioppilasravintolan suuruuden aika, josta nyt tuskin on enää jälellä muuta kuin muisto. Vanha, hauska, vahavaatteella päällystetty sohva on hävinnyt teille tietymättömille ja sen sijaan on ravintolasaliin ilmestynyt nukkakankaalla päällystettyjä mahonkisia huonekaluja; yksinkertaisia, harmaaksi maalattuja seiniä koristavat nyt suuret peilit; Kaisaniemi on nyt monien muiden tapainen ja kaltainen ravintola. Vanhan perinnäistavan mukainen ylioppilaslaulu Kaisaniemessä Vapunpäivän aamuna on milt'ei ainoa seikka, joka nykyjään enää muistuttaa menneistä iloisista päivistä.
Kaksi ulkoravintolaakin oli siihen aikaan, nimittäin Töölö, joka sijaitsi sillä paikalla, johon sitten 1850-luvulla sattuneen tulipalon jälkeen rakennettiin Hesperia, ja joka lienee ollut alemman porvariluokan ja totiukkosten usein muistama mielipaikka — ja sitten vielä »Säästöpankki», matala, keltaiseksi maalattu, jotakuinkin rätiskäinen, yksikerroksinen puurakennus, joka sekin sijaitsi Töölönlahden rannalla Kaisaniemen vastapäätä. Siellä elettiin vapaammin, kainostelemattomammin ja häikäilemättömämmin; ja virtaili siellä vieraita kosolta, varsinkin sellaisia, jotka koettivat pitkittää iloja mitä kauimmin ja viettivät siellä toisen ja kolmannen päivän »lystäilyjä», joka siihen aikaan ei mitään tavatonta ollutkaan.
Eläintarha, Korkeasaari, Luoto ja Fölisö olivat vielä silloin maita, joita ei oltu »löydetty». Sitävastoin kerrotaan, että Melalahdella ja Granin majatalossa olleissa ravintoloissa olisi pidetty kylläkin jonkunlaisia arveluttavampia »istunnoita».
XV.
MINKÄLAISTA SIIHEN AIKAAN OLI.
Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.