Jos kaupungin väkiluku tähän kuvattuun aikaan oli vähäinen, niin oli liikenne ja matkustajaintulva verrattain vieläkin pienempi. Ei liikuskeltu tosiaankaan paljon tuona seisahduksen aikana. Kahdenkymmenen hevosen tehtävänä kaupungin majatalossa oli välittää kaikki liikeyhteys maan pääkaupungista. Nyt ei tahdo parikymmentä matkustajajunaakaan päivässä aina täydelleen tyydyttää matkustajain suurta paljoutta. Mutta nuo mainitut 20 hevosta riittivät siihen aikaan hyvin, ainoastaan joulun aikoina sattui joskus tapahtumaan niin hullusti, että hevosen tarvitsija sai jonkun aikaa odottaa kyytiä. Ja sitäpaitsi kuului postinkin vienti näille samoille hevosille. Kesäisin tekivät tosin molemmat höyrylaivat, Storfursten (kapteeni Collan) ja Ruhtinas Menschikoff (kapteeni Hallén) yhden kulkuvuoron kumpikin viikossa, vuorotellen länteen- ja itäänpäin. Paitsi näitä kahta laivaa, oli vielä olemassa Murtaja (kapteeni Hjelt, sitten kapteeni Schantz), kulettaen pääasiallisesti karjaa Pietariin ja Tukholmaan, sekä eräs uusi ja sangen hieno laiva, Finland, sittemmin sai se nimekseen Victoria, joka välitti liikennettä linjalla Helsinki—Viipuri—Pietari, vaan joka pari vuotta näillä vesillä tappiota tuottaen purjehdittuaan sitten miilusti muille markkinoille. Ja siinäpä onkin lueteltu kaikki höyrylaivayhteys ja liike, mitä sillä vuosikymmenellä maassamme oli. Jos sitä vertaa meidän aikamme suuriin, joka päivä lähteviin laivoihin ja sitäpaitsi monen moniin pienempiin saaristopursiin, niin huomaa, ett'ei liikeolot merelläkään olleet sen vilkkaampia kuin maalla. Kaikesta huomattavasta, yhden ihmisijän aikana tapahtuneesta kehityksestä onkin ehkä juuri nykyisin vallitseva yhdysliikenteiden vilkkaus hämmästyttävin.
Kaupungissa löytyväin hotellien luvun ja suuruuden määrää luonnollisesti matkustajain tulva. Senvuoksi olikin siihen aikaan kaupungissa ainoastaan muutamia hotelleja ja ne sangen pieniä. Kleinehn hotelli oli suurin ja paras, vaikkakin sen alakerran anasti melkein kokonaan halttuunsa Bolinin kauppaliike. Seurahuonetta, joka nykyjään on aivan kokonaan uuteen uskoon rakennettu, ei alkujaan oltu aijottukaan matkustajaravintolaksi. Sen alakerta oli täynnä kauppapuoteja ja molemmat yläkerrat täytti juhlahuoneusto; suuri juhlasali yksinään, suurin laatuaan mitä koskaan kaupungissamme on ollut (90 jalkaa pitkä, 44 jalkaa leveä ja 28 jalkaa korkea) täytti kahden kerroksen korkeudelta rakennuksen koko itäisen puoliskon; juhlahuoneustoon kuului sitäpaitsi eteis- ja vierashuoneet, ruokasalit, biljaardi- ja tarjoiluhuoneet, joten matkustajain käytettäväksi jäi ainoastaan muutamia pienempiä huoneita Sofiankadun puolella. Sitäpaitsi oli kaupungissa Bellevuen hotelli (Ehrenburg), Palmqvistin kivimuurin molemmissa ylemmissä kerroksissa Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmauksessa. Myöhemmin ilmaantui myöskin hotelli de Russie Aleksanterin- ja Mariankatujen kulmaan. Kun sitten vielä mainitsee muutamia enemmän tai vähemmän satunnaisia yksityisasuntoja, kuten rouva Arpen matkustajamajan Senaatintorin laidassa ja rouva Strandmanin Vuorikadun varrella, niin siinä ne sitten ovatkin kaikki silloisen kaupunkimme matkustajapaikat. Tavallisesti asuivatkin matkustajat silloin sukulaistensa tahi tuttaviensa luona, käyttäen hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.
Mistään vientiliikkeestä tahi teollisuudesta ei siihen aikaan Helsingissä ollut juuri sanottavasti tietoakaan. Se oli silloin pelkästään kuluttavain virkamiesten ja maahan-tuottavain kauppiaiden kaupunki. Maastavientiliike supistui milt'ei tyyten muutamiin torilta ostettuihin parru- tahi käsin sahattuihin lankkulasteihin, jotka lähetettiin Sundmanin vanhalla »Uskolla» tahi »Afrikalla» Espanjaan, josta nuo laivat sitten suolalastissa palasivat, tahi Rioon Lindroosin »Alexandralla», joka sieltä toi kahvia. Teollisuuskin oli alkuperäisellä kannalla. Borgströmin tupakkatehdas oli silloin vielä aivan vasta-alkava, Kiseleffin vanha sokeritehdas Töölössä samoin jotensakin vähäpätöinen ja Sinebryckoffin polttimo ja panimo oli myöskin aivan mitätön verrattuna saman liikkeen nykyisiin suuremmoisiin laitoksiin, Lindbergin veistämö ja Sundmanin seinäpaperitehdas — siinä kaikki, mitä nyt muistan teollisuusalalta noina aikoina. Muut olivat oikeastaan vain käsityöläispajoja. Kaupungin käsityöläisistä luulen maalari Kjällströmin, räätäli Staudingerin, kultaaja Höjerin, vaskiseppä Osbergin, kultaseppä Mellinin, verhoilija Galetskin, puuseppä Lithoniuksen, leipuri Holmin, teurastaja Janssonin ja muotiompelija, rouva Bandlyn olleen huomattavimmat ja parhaimmat.
Kaiken liiketoiminnan pohja ja perustus, sen ydin, maan raha- ja luottolaitos oli vielä silloin sangen alkuperäisessä tilassa. »Suomen Pankki» majaili muutamissa huoneissa senaatintalon kaakkoisen sivustan ylimmässä kerroksessa. Se oli maan ainoa pankki, ainoa rahalaitos, jonka piti välittää kaikki liike! Pankilla oli haarakonttorit kolmessa tahi neljässä huomattavimmassa maaseutukaupungissa, mutta näitä konttoreja kutsuttiin rahanvaihtokonttoreiksi, eikä niillä ollut mitään päätös- eikä määräämisvaltaa, vaan täytyi niiden lähettää kaikki asiapaperit ja vekselit ensin johtokunnalle pääkaupunkiin, jolla yksin oli valta hyväksyä sellaiset asiat. Kun ajattelee senaikuista yhdysliikennettä ja kulkuneuvoja — yksi tahi kaksi postivuoroa viikossa — huomaa helposti, kuinka ehkäisevästi se vaikutti kaikenlaiseen liikkeeseen yleensä ja kaupan kehittymiseen.
Silloisessa kunnossaan tuo pankki — muutamien vanhojen virkamiesten johtamana, joilla ei ollut käsitystäkään sellaisen liikkeen hoidosta, vaan jotka käsittivät asian kokonaan virkavaltaiselta kannalta, pikkumaisesti ja ahdasmielisesti — vaikutti ja esiintyi kerrassaan kaiken vilkkaamman yrittelijäisyyden jarruna. Pankin koko vuotuinen liike ei silloin ollut suurempi kuin minkä yksityispankin tahansa nykyään. Koko sen lainauksen ulospäin ja rahain vastaanoton sisäänpäin voi aivan mukavasti toimittaa pienen luukun kautta, joka oli kassanhoitajan huoneen seinässä, ja samanlaisesta luukusta tuossa pienessä huoneessa hoidettiin valtiokonttorin asiat!
Suomen Pankin ohella oli myöskin olemassa muutamia säästöpankkeja ja eläkerahastoja, vaan nekin olivat silloin vielä vasta kehdossaan ja lainailivat rahoja pääasiallisesti vain kiinteimistö-kiinnityksiä vastaan. Vasta sitten kun »Yhdyspankki» alkoi toimintansa 1860-luvun alussa tapahtui näissä vähäpätöisissä ja ahtaissa oloissa onnellinen muutos, josta nopea ja aavistamaton elpyminen kaikilla liikealoilla oli seurauksena.
Yhtä kehittymättömässä tilassa oli silloin koulu-ja opetustoimikin. Paremmissa perheissä oli siihen aikaan tapana pitää lasten opettajina ja kasvattajina joko kotiopettajia tahi ulkomaisia kotiopettajattaria. Ja ne, joilla ei tällaiseen varoja ollut, panivat lapsensa Laurellin perustamaan, sittemmin lehtori Backmanin huostaan joutuneeseen »lyseoon», jossa oli oppilaita kaikkiaan noin 70—80, ja tyttönsä vapaaherratar von Rosenin kasvatuslaitokseen, jossa oli oppilaita viiteenkymmeneen, tahi sitten Gripenbergin pientenlastenkouluun. Kaupungin porvarillisia perheitä varten oli olemassa vain yksi »alkeisoppilaitos», jota tavallisesti kutsuttiin »isoksi kouluksi», siinä kun kävi kaikkiaan noin 100 oppilasta; tämän koulun ylimmältä luokalta sai oppilas päästötodistuksen Porvoon kimnaasiin. Koulua ei muuten pidetty kovinkaan suuressa arvossa, vaan katsottiin päinvastoin, että opettajavoimat siellä olivat sangen heikot ja oppilaiden kesken vallitseva henki raaka ja sivistymätön. Oppilaat olivat näet suurimmaksi osaksi kaupungin käsityöläisten ja pikkuporvarien poikia. Ison koulun pojat, »rotat», olivatkin hienompain lyseolaisten, »kissojen», leppymättömiä vihamiehiä, heidän keskenään oli vallalla alituinen kahakka; täyskarvaisia katumeteleitä pantiin toimeen tuontuostakin vaihtelevalla menestyksellä. Senaikuisen opetuksen omituisuuksista mainittakoon tässä m. m., että »keppi» se siihen aikaan näytteli huomattavinta osaa ahkeruuden ja opintojen järjestelyssä.
Työväenluokan lapsille ei ollut vielä silloin tarjona minkäänlaista sivistyslaitosta, paitsi sunnuntai-ja köyhäinkoulua, joka sijaitsi Kasarmintorin varrella. Vasta vuonna 1861 tunnettu suuriaatteinen ja kaukokatseinen Uno Cygnæus toi esiin siunausta tuottavan esityksensä yleisen sivistyksen kohottamisesta kansakoulujen avulla, esityksen, joka sai osakseen voimakkainta vastustusta juuri sen säädyn ja yhteiskuntaluokan taholta, jonka olisi pitänyt etunenässä harrastaa valon levittämistä. Voikohan kukaan silloin aavistaa, kuinka nopeasti kansakoululaitos tulisi kehittymään ja että vuosisadan lopulla Helsingin kouluissa kävisi noin kymmenentuhatta oppilasta?
Sen aikajakson alussa, jota tässä olen koettanut kuvailla, vallitsi Suomessa vielä nykypäivinä käsittämätön sekasotku, mitä maassa liikkeellä olevaan rahaan tulee, sillä täällä löytyi rahaa jos minkä lajista, niinhyvin paperi- kuin hopearahaa, ja kaikkia lajeja käytettiin silloin vielä maksuvälineinä. Käytännössä oli näet: Suomen Pankin 2 ja 1 ruplan setelejä ja 75, 50 ja 25 kopeekan pankkiosoituksia, venäläisiä pankkiosoituksia à 25, 10 ja 5 ruplaa, vastaten 2/7 hopearuplaa, sekä vielä ruotsalaisia setelirahoja, joko entisajoilta maahan jääneitä tahi sitten tänne joutuneita Ruotsin ja läntisen Suomen välisessä vilkkaassa kaupankäynnissä. Ruotsin rahaa ilmeni arvomäärältään monenlaista, joko rikseinä tahi killinkeinä valtavelkarahaa. Mutta esiintyipä käytännössä myöskin speciepankkiseteleitä, joiden arvo oli puolta suurempi. Melkein kaikki setelilajit oli painettu huonosti vielä huonommalle paperille; ne olivat likaisia ja repaleisia ja usein nuppineuloilla kiinnitettyjä n. s. »kaprokkeihin», levätteihin. Vaikkakin harvemmassa, tapasi kuitenkin liikkeessä myöskin oikeita venäläisiä hopearuplia ja hopeista sekä vaskista venäläistä pientärahaa. Mutta kansan syvien rivien keskuudessa, joiden ei ollut laisinkaan helppo tottua uusiin ja erilaisiin rahalajeihin, käytettiin edelleen noita vanhoja ruotsalaisia rahan-nimityksiä: plootu, taaleri, hopeaäyri ja runstykki, jotka nimitykset merkitsivät kauan sitten käytännöstä hävinneitä rahalajeja, mutta pysyivät yhä edelleen, vanhan pinttyneen tavan mukaan, käytännössä rahvaskansan joukossa. Vielä minun nuoruudessani laskettiin esim. palvelustytön palkka niin ja niin moneksi plootuksi. Ei ollut myöskään mikään ihme, jos siihen aikaan sattui kuulemaan, että jokin maksoi 1 ruplan 12 killinkiä tahi 3 riksiä valtavelkarahaa ja 12 kopeekkaa j. n. e. Tavaton sekasotku yleensä, jota kylläkin usein väärinkäytettiin »narratakseen talonpoikia.» Kaikki tuli kuitenkin järjestyneelle tolalleen L. G. von Haartmanin alotteesta vuonna 1840 annetun raha-asetuksen avulla, jonka jälkeen nuo monet erilaiset ruotsalaiset rahalajit lunastettiin pois liikkeestä ja siten — joskin vähitellen — kuitenkin lopullisesti käytännöstä hävisivät, niin että metallinen Venäjän hopearupla tahi sen arvoiset setelit jäivät ainoiksi laillisiksi rahoiksi maassamme.
Ainoastaan kolme vuosikymmentä oli silloin kulunut siitä kuin Suomi »verisen kilven laisena oli Svean sydämestä temmattu», tahi, käyttääksemme kansan puhepartta, »siitä kuin ryssä maahan tuli.» Kaikki vanhemmat ihmiset olivat eläneet Ruotsin vallan aikana, useat heistä olivat ottaneet osaa maan viimeiseen kunniakkaaseen puolustukseen, useimpia kiinnitti vielä lujat heimolaissiteet emämaahan, jonka ylevät muistot ja yhteistunne lienee istuttanut syvät juurensa jokaiseen sydämeen. Eipä näinollen luonnotonta olisikaan, joskin kaipaus vielä silloin olisi ollut suuri, ja joskin pakko mukaantua uusiin olosuhteisiin olisi tuntunut painostavalta. Vaan meidän aikamme suureksi ihmeeksi ei kumpaakaan ilmaantunut.