Tämä johtui ehkä osaksi siitä tyynestä tasamielisyydestä ja vilpittömästä, lainkuuliaisesta ajatuskannasta, joka kaikkina aikoina on ollut Suomen kansalle ominaista, osaksi myöskin siitä tyytymättömyydestä, jonka oli kansassa herättänyt päättömästi johdettu puolustus ja silloinen huonon huono Ruotsin hallinto maassamme. Suomi, joka siihen asti oli ollut ruotsalaisten ja venäläisten aseiden alituisena temmellyspaikkana näytti nyt voivan iloita häiritsemättömästä rauhasta. Keisari Aleksanteri oli Porvoon valtiopäivillä selittänyt, että »Suomi on kohotettu kansakuntain joukkoon», joka kutkutteli kansallisturhamaisuutta, ja samalla valallaan vahvistanut maan lait ja valtiomuodon ikuisiksi ajoiksi, joka taas tyynnytti mielialan ja herätti luottamusta tulevaisuuteen.
Virkamiehet, jotka nyt äkkiä saivat virkoja moninaisissa uusissa virastoissa, samalla kuin palkat kaksinkertaisiksi määrättiin, ja joiden ilmaiseksi kadettikoulussa kasvatetut pojat saivat hyviä paikkoja keisarikunnassa (noin 800 suomalaista upseeria oli siihen aikaan venäläisessä palveluksessa) olivat ylen kiitollisia näistä armonosoituksista ja tunsivat olevansa turvallisia sen keisarisanan kautta, joka vakuutti, että ainoastaan suomalainen mies saa olla suomalaisessa virassa, eikä ketään voida eroittaa ilman laillista tuomiota. Entiset suomalaiset upseerit saivat pitää virkatalonsa ja palkkansa, eikä ollut ensinkään harvinaista, että heidät asetettiin uusiin virkoihin. Rahvaskansan veroja vähennettiin, se vapautettiin sotapalvelusvelvollisuuksista, se tunsi turvallisuuden tunnetta sekä hallitsijavakuutuksen nojalla, joka kirkkojen seinille oli julkinaulittu, että myöskin ollessaan tietoinen siitä, ett'eivät virkamiehet, jotka olivat saman maan poikia samoinkuin rahvaskin, voisi pettää kansan harrastuksia ja pyrintöjä.
Sitäpaitsi vaikutti paljon sekin, että keisari, joka matkusti kaksi eri kertaa läpi maan (1812 ja 1819), osoitti jokaiselle hyväntahtoisuuttaan, esiintyi maan armollisena ja lempeänä hallitsijana ja kykeni personallisella herttaisuudellaan voittamaan puolelleen kaikkien sydämet, eikä toki vähimmin naisten, jotka aina ja jatkuvasti puhuivat hänestä ylistelevin sanoin.
Niinpä vallitsikin yleinen tyytyväisyys oleviin oloihin. Muutos mielissä vanhasta uuteen oli tapahtunut äkkiä ja vapaehtoisesti, myöhemmin siihen oltiin jo totuttu ja sitä siedettiin ja tulevaisuus väikkyi valoisana — niille, jotka sitä ajattelivat.
On luultavaa, että se taantumus-, milt'ei orjamainen henki, joka suurten Napoleon-sotien jälkeisinä hervottomuuden ja tyvenen aikoina oli vallannut koko Euroopan, ulottui myöskin Suomeen, johon siihenkään yleinen ajanhenki ei liene voinut olla koskettamatta. Vasta suurten tapausten jälkeen vuonna 1848 alkoivat raittiimmat tuulahdukset tuntua.
Mutta vähitellen selvisivät käsitteet. Jokainen tiesi, että jälleenliittyminen Ruotsiin oli sula mahdottomuus, ja täydellinen antautuminen ja sulautuminen suureen Venäjän valtakuntaan oli taas ajatus, jota yhtä mahdottomana ei kukaan millään ehdolla tahtonut ajatellakaan, vaan jota kuitenkin pohjaltaan kukin oikeastaan pelkäsi. Keisari Nikolain, tuon ankaran, kovan, vakavan itsevaltiaan kanssa ei ollut leikkimistä — se tiedettiin; vähäpätöisinkin valtiollinen varomattomuus täällä voisi näet helposti herättää mahtajan vihan ja aiheuttaa rangaistuksen, voisi saada uhkaavat ukkospilvet salamoimaan ja yhdellä iskulla musertamaan sen heikon ja nuoren elonkipinän, joka juuri oli kansassamme herännyt — myöskin tämä kaikki tiedettiin ja sitä pelättiin. Kuitenkin, meidän onneksemme, oli hän mies, joka piti arvossa ja pyhänä vannomaansa keisarivalaa. Mutta siitä huolimatta vapisivat kaikki ja kuvittelivat mielessään itäänpäin kiitäviä venäläisrekiä tahi Långörin holvimajoja, joiden ympärillä meri vaahtoisena hyrskää. Pelkkä ajatuskin tuollaisesta mahdollisuudesta oli kyllin kaamea herättämään kaikissa pelkoa ja vavistusta. Sanaa perustuslaki ei rohjettu lausua kuin kuiskaamalla — sanaa valtiopäivät ei kukaan edes ajatellutkaan muullaisena kuin puolittain rikollisena ajatuksena, jonka kukin sulki sisimpäänsä.
Pelko ja valtiollinen välinpitämättömyys antoivat ominaisen leimansa tälle ajalle, jota olen koettanut tässä kuvailla.
Lopuksi muutama sana kielisuhteista, joskaan siitä ei ole paljon sanomista, sillä siihen aikaan puhuttiin maan pääkaupungissa ainoastaan yhtä kieltä, ruotsia, luonnollisesti lukuunottamatta kaupunkiin sijoitettua venäläistä sotaväkeä ja siellä majailevia venäläisiä kauppiaita. Mistään kieliasiasta tahi kieliriidasta ei senvuoksi siihen aikaan ollut kysymystäkään, eikä silloin myöskään ollut huomattavissa minkäänlaista harrastusta suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tahi kielen kehittämiseksi, joll'ei ota huomioon ehkä joitakin yliopistollisia piirejä. Kaikki, alkaen ylimmistä virkamiehistä hamaan yhteiskunnan alimpiin kerroksiin asti, puhuivat yksinomaan ruotsinkieltä, samoinkuin palvelijatkin taloissa, sillä siihen aikaan ei otettukaan suomalaista palvelusväkeä jotta lapset aikaiseen oppisivat suomea — pikemmin päinvastoin. Heitä kartettiin, ett'eivät nuoret vain oppisi rumaa äännäntää ja tottuisi käyttämään kielessään väärää sanajärjestystä. Myöskin kaupungissa käyvä rahvaskansa, kotoisin pääasiallisesti Espoosta ja Helsingin pitäjästä tahi saaristosta, oli synnynnäis-ruotsalaista ainesta. Tämän ohessa on myöskin huomattava, että suomenkieli oli siihen aikaan niin suuresti halveksitussa ja syrjäytetyssä asemassa, ett'ei se ollut edes opetusaineena kouluissa, niin, vieläpä vuoden 1850 kieliasetuksen mukaan ei suomenkielellä saanut painosta julkaista muuta kuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia kirjasia! Niinpä ennätin minäkin kuudenteentoista ikävuoteeni, ennenkuin kimnasistina Turussa ensi kerran kuulin puhuttavan suomea.
Kuinka tavaton eroitus entiseen verraten tässäkin suhteessa! Nythän on jo puolet kaupungin asukkaista puhtaasti suomalaista syntyperää — kiitos siitä rautateiden välittämälle sisämaasta tapahtuvalle muuttotulvalle — ja huomattava osa toisestakin puolesta on samaan suuntaan kehittymässä!