Suuret teollisuuslaitokset, valssilaitos, valimo, konepaja, vaskitehdas, hienotakeiden paja ja veitsitehdas, tehtaan luonnonihana asema kauniissa laaksossa ja komea, kivestä rakennettu, kuparikattoinen, kolmikerroksinen päärakennus, kaikki tämä yhteensä kohotti Fiskarsin huomatuimpain nähtävyyksien joukkoon tässä osassa maatamme.
Tähän aikaan omisti sen vuorineuvoksen vanhin poika, nuori tehtaanisäntä Emil Lindsay von Julin, joka oli silloin maamme rikkaimpia miehiä.[1] Jo lapsuudessaan poti hän riisitautia ja tuli senvuoksi kyttyräselkäiseksi ja sairaaloiseksi koko ijäkseen, mutta pysyi heikosta ja heiveröisesta terveydestään huolimatta hilpeämielisenä, oli ystävällinen, vieraanvarainen ja viihtyi hyvin hauskassa ja iloisessa seurassa.
[1] *Emil Lindsay von Julin*, syntynyt 1835, Fiskarsin omistaja, kuollut 1898. Oli avioliitossa ruotsalaisen *Hildur Kistnerin* kanssa, syntynyt 1842.
Senvuoksi matkustettiinkin usein Fiskarsiin, kuitenkin mieluimmin yhdessä joukossa, jolloin matkan tavallisesti esitti ja alkuunsa puuhasi hänen ystävänsä, kreivi Bergin adjutantti, silloinen kapteeni, sittemmin kenraali Senjavin. Elämänhaluisten nuorten iloisessa seurassa kävi kaikki tällaisissa tilaisuuksissa sangen ujostelematta ja hilpeästi päinsä, sillä siellä ei ollut emäntää eikä minkäänlaisia siteitä, ja vaikka isännän heikon terveytensä tähden täytyikin ehdottomasti pidättäytyä nautinnoista, ei vieraiden kestitystä kuitenkaan säästetty, ja isännän suurin huvi olikin nähdä vieraansa niin hilpeällä ja riemukkaalla tuulella kuin suinkin. Kohottaakseen yhä vetreämmäksi iloisen tunnelman, oli hänellä luonaan aina iloinen kapteeni Åkerman — luullakseni isännän alituinen päävieras — joka kauniin äänensä ja loppumattoman Bellman'in laulu-, Gluntti- ja hupaisten veisuvarastojensa kautta osasi pitää ruokailuhan ja hilpeän tunnelman vallalla.
Vaikkakin hän oli pohjaltaan hyvä ja yleväajatuksinen, oli tuolla nuorella, rikkaalla tehtaanomistajalla kuitenkin omat omituisuutensa, ja hän oli joskus sangen pistopuheinen, pureva ja äreä. Hän oli erittäin huvitettu metsästyksestä, ei kuitenkaan erityisesti tavallisesta eränkäynnistä metsämailla, vaan antaessaan opetettujen rottakoiriensa riehkaista vihaamiensa kissojen kimppuun tehtaalla ja sen ympäristöllä, ja hän voikin sitten oikein ihastuksissaan kuvailla villin metsästyksen kuluessa tehtyjä notkeita hyppäyksiä ja kuinka kissaraukat vihoviimein, tulisen taistelun jälkeen, nääntyivät ja kuinka päällekarkaavat hätyyttäjät repivät ne riekaleiksi.
Kerran eräänä tuulisena kesäpäivänä kysyi hän tahtoisimmeko me nähdä tuiskusäätä. Kaikki nauroivat tietysti tuollaiselle hullulle esitykselle keskellä kesää, mutta hän väitti että hän pystyisi tuiskun aikaansaamaan. Hän pistäysi ullakolle, jonne hänen äitipuolensa (syntyisin Jägerskiöld) huolellisena perheenemäntänä oli kerännyt joukon höyhenillä täytettyjä säkkejä, säästellen höyheniä vuosikausia. Otti sieltä säkit ja puisteli höyhenet ilmaan tuulessa liehumaan. Ja katso! Yli koko tehtaan alkoi tosiaankin tuiskuta kun koko höyhenjoukko tuprusi avaruudessa, liipotellen tuulen mukana pitkiä matkoja ympäriinsä. — Ajatelkaahan sitten vanhan säästäväisen rouvan harmia kun hän näki höyhensäkkinsä tyhjinä. — Tällaisia eriskummallisia päähänpistoja oli hänellä usein nuorempana ollessaan, kunnes hänen luonteensa vuosien mittaan talttui tyynemmäksi.
Huonontuneet raudan kauppasuhteet ja liikkeen selkkautunut tila aiheutti sen, että Fiskarsista muodostettiin osakeyhtiö, jossa Emil von Julin pysyi edelleen yhtenä pää-osakkaista. Hän asui sittemmin pitkät ajat Tammisaaressa, kunnes vihdoin asettui asumaan Helsinkiin. Siellä nähtiin hänen usein viettävän aikaansa kirjaston suuressa lukusalissa, jossa hän tutkiskeli vanhoja suuria nidoksia, tehden niistä turhantarkkoja ja eriskummallisia muistiinpanoja, käyttämättä niitä sitten kuitenkaan mihinkään.
Vaikka hänen ulkonaiset olosuhteensa olivatkin sangen suuresti muuttuneet, oli hän kuitenkin aina tyytyväinen osaansa, hyväsydäminen, ystävällinen ja oikeinajatteleva.
Lähellä Fiskarsia, samassa pitäjässä, mutta metsäreunaisen Karjanjoen etelärannalla, sillä kohdalla, jossa joki Pohjan lahteen laskee, sijaitsi kaunis Joensuun säteritila, jonka siihen aikaan omisti everstiluutnantti Carl Linder.[1] Tila oli aivan lähellä ja näkyi se suurelle kulkuväylälle. Sinne poikettiin mielihyvin ohi kulkiessa ja mitä ystävällisimmin otti siellä vanha sotilas, tilan omistaja tulijat vastaan. Hän oli ollut jo monta vuotta leskimiehenä, oli vieraanvarainen, leikillinen ja harvinaisen ihmisellinen, koko olennoltansa veljensä, Mustion paroonin vastakohta. Ja joskin päivällisaterian aikana täytyi ottaa vaariin ajan arvossapidettävät tavat, oli kuitenkin Joensuun kartanossa vallalla luonnollinen, raikas ja hauska tunnelmasävy, jota vielä isännän eloisat ja pirteät kaskut elähyttivät. Hän oli ollut ylioppilaana Upsalassa ennenkuin astui sotilaspalvelukseen ja hän osasikin aina luonteessaan ja käsityksessään säilyttää onnellisen yhdistelmän sotilaallisista ja siviiliaineksista. Hän oli kauniimman sukupuolen innokas ihailija. Myöskin oli hän tunnettu kauniiden hevosten ja ratsastusurheilun ystäväksi ja hänen hevostallinsa olikin yksi maamme mainioimmista ja huomattavimmista.
[1] *Carl Linder*, syntynyt 1796, tuli ylioppilaaksi Upsalassa, meni sitten sotilaspalvelukseen, tuli majuriksi Moskovan rakuunoihin, oli sittemmin 2:n suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin päällikkönä, aateloitiin 1830, sai eron palveluksestaan everstiluutnantin arvolla 1831, kuoli 1866. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1828 *Nathalie von Wistingshausen*'in kanssa, kuoli 1832, sekä sitten vuodesta 1835 *Helena von Brevern*'in kanssa, kuoli 1839.