Tämä kaunis maatila on hänen kuolemansa jälkeen ollut monenlaisten vaihtelevain kohtaloiden alaisena, joutuen sitten lopuksi Fiskarsin osakeyhtiön haltuun. Sen nimi on nyt Åminnefors ja se on muodostettu rautatehtaaksi.
Hiukan etempänä etelässä, naapuripitäjässä Bromarvissa sijaitsi luonnonihanuudestaan kuuluisa Riilahden kartano, kreivillisen Aminoffin suvun sukutila. Sen omisti siihen aikaan kenraaliadjutantti, kreivi Adolf Aminoff.[1] Kartanon rakennus, vähäpätöinen mutta hauska yksikerroksinen maalaistalo ullakkokamareineen ja vieraita varten varattuine sivustarakennuksineen, ei ulkoapäin vastannut niitä kuvailuja, joita ennakolta ehkä mielessä tehtiin tällaisesta kreivillisestä aatelishovista. Mutta se oli kuitenkin asunto, joka monessa suhteessa herätti suurta mielenkiintoa. Sen koko sisuspuoli, joka huone ja huonekalu palautti vielä mieleen aikakirjoissamme usein mainitun, sotilaana, hovi- ja valtiomiehenä tunnetun vanhan Kustaa-kuninkaan aikalaisen, kreivi Johan Fredrik Aminoffin, tämän sukutilan perustajan, joka oli tilan silloisen omistajan isä. Vanha kirjasto, muotokuvat, taulut, vanhanaikaiset huonekalut ja monenlaiset kootut muistot johtivat katselijan ajatukset joka askeleella menneelle vuosisadalle ja hurmaajakuninkaan ajoille.
[1] Kreivi *Adolf Aminoff*, syntynyt 1806, meni sotapalvelukseen 1823, otti osaa Turkin sotaan 1828—29 ja Puolan 1831—32, nimitettiin kapteeniksi 1836, sai eron everstin arvolla 1838. Tuli Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi 1854, kenraalimajuriksi 1858, kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen 1863, kenraaliluutnantiksi 1868, kenraaliadjutantiksi 1873, kuoli 1884. Oli avioliitossa vuodesta 1840 *Sofia Björkenheimin* kanssa, joka syntyi 1822 ja kuoli 1904.
Kartanon isäntä, itse ennen muita ollen vakuutettu siitä että hän oli »le premier gentilhomme», ensiluokan aatelismies Suomessa, koettikin sekä puheessa että esiintymisessään sitä osoittaa, samoinkuin ritarillisen ajatustavan ja tekojen kautta puolustaa paikkaansa sellaisena. Kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen heikot puolensa katsoen hänen hyviin ominaisuuksiinsa. Hän oli koko olemukseltaan sydämellinen, avomielinen ja vapaa, iloluontoinen ja hyvä, vierasvarainen sekä erinomaisen huomaavainen ja kohtelias kaikkia kohtaan, sillä hän ymmärsi hyvin että »noblesse oblige», aateluus velvoittaa. Hän oli ritari, jos niin tahdotaan sanoa, joskin uudenkuosisessa puvussa, joka tapauksessa omintakeinen persoonallisuus.
Kohtalo eli sattuma suosi häntä usein onnellisesti. Niinpä kerrotaan, että hän sai kiittää sulaa sattumaa siitä, että hänet nimitettiin keisari Aleksanteri II:n kenraaliadjutantiksi, jonka korkean arvon hän lopuksi sai.
Hän oli alkanut sotilasuransa Turkin sodassa 1828—29 ja Puolan sodassa 1831—32, jossa hän haavoittui. Tämä tapaus tahdottiinkin tarkasti johdattaa mieliin ja siksi riippuikin Riilahden kartanon seinällä muiden maalausten joukossa taulu, joka kuvasi häntä verissään virumassa taistelutantereella. Kun hän oli kohonnut kapteeniksi otti hän eron 1838 everstin arvolla. Senjälkeen eleli hän 16 vuotta onnellista yksityiselämää ihanalla Riilahden maatilallaan, kunnes hänet, joka ritarillisella käytöksellään oli voittanut keisarin suosion, yht'äkkiä vuonna 1854 yleiseksi hämmästykseksi nimitettiin silloin juuri itämaisen sodan aikana kuntoonpannun Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi, tuli kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen ja yleni sittemmin kenraaliluutnantiksi.
Kun kuningas Oskar II:n piti lähteä Trondjemiin 1873 siellä kruunattavaksi, valitsi hän pohjoisen tien Tromsön kautta, jolloin hän tulisi eräässä kohden kulkemaan Suomenkin rajan yli. Kreivi Aminoff määrättiin sinne saattamaan hänelle keisari Aleksanteri II:n tervehdyksen. Mutta kreivi saapuikin liian myöhään, kuningas oli jo muutamia tunteja sitten sivuuttanut paikan ja oli jo matkalla Tromsöhön. Ollen epävarma siitä mitä hänen tässä tapauksessa tuli tehdä, päätti Aminoff matkustaa kuninkaan perässä jos mahdollista saavuttaakseen hänet ja voidakseen esittää hänelle asiansa. Siinä oli hänen ensimäinen hairahtuva tekonsa määräyksiä ja »etikettiä» vastaan. Vasta Tromsössä saavutti hän kuningas Oskarin, joka — ollen aina ystävällinen ja kohtelias — otti hänet myötätuntoisesti vastaan, sekä kysyi, kun hän ei oikein käsittänyt mitä kreivin virallinen kunniatervehdys tällä paikalla merkitsi, saisiko hän huvin nähdä kreivin myöskin kruunaustilaisuudessa Trondhjemissa ja pyysi hänen siinä tapauksessa astumaan laivaan, joka jo täydessä höyryssä seisoi lähtövalmiina. Aminoff piti tätä kutsumisena, kiitti hänelle osoitetusta armosta ja päätti seurata mukana. Ja siinä oli hänen toinen suuri erehdyksensä. Trondjemiin oli tullut sillä aikaa suoraan Tukholmasta muiden valtaylimysten mukana myöskin Ruotsin hovissa oleva Venäjän ministeri. Hämmästyksissään Aminoffin siellä olosta kysyi ministeri mikä oli hänen lähetystoimensa aiheuttanut, ja kun Aminoff siihen vastasi, että kuningas Oskar itse »erityisesti» oli hänet kutsunut, vastasi siihen ministeri, että koska he eivät molemmat voineet samassa tilaisuudessa edustaa valtakuntaansa, täytyi toisen heistä vetäytyä pois ja koska Aminoff oli »erityisesti kutsuttu», tuli tietysti häntä pitää »envoyé extraordinairena», ylimääräisenä lähettiläänä ja oli siis hänen, ministerin, luovuttava Venäjän virallisen edustajan paikalta kruunaustilaisuudessa. Aminoff piti asiaa luonnollisena ja otti siinä kolmannen ja suurimman harha-askeleensa. Upeana ja arvokkaana astui hän näinollen juhlamenoissa ensimäisessä rivissä suurvaltojen edustajainjoukossa, rinnallaan Walesin prinssi (Edvard VII).
Kun kuningas Oskar oli suonut Aminoffille miekkaritariston suurristin palkkioksi hänen sotaisesta urotyöstään, palasi kreivi iloisena ja onnellisena Helsinkiin, arvellen hyvin toimittaneensa asiansa. Mutta siellä särkyivät hänen harhakuvittelunsa kokonaan, kun kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg otti hänet ankarasanaisesti vastaan, nuhdellen häntä hänen kaikkea diplomatian muotoja vastaan sotivasta esiintymisestään. Venäjän ministeri oli lähettänyt Pietariin ilmoituksen tapahtumasta, joka siellä oli herättänyt suurta ja ikävää huomiota ja voi tuottaa Aminoffille mitä epämiellyttävimpiä seurauksia. Kreivi Adlerberg neuvoi senvuoksi Aminoffia heti kiiruhtamaan keisarikaupunkiin ja koettamaan siellä selvittää ja jos mahdollista, puolustaa esiintymistään.
Säikähtyneenä ja arvellen jo itsensä menneeksi mieheksi otti Aminoff neuvon onkeensa, matkusti äkkiä Pietariin ja astui, sydän levottomasti leipoen, keisarin palatsiin. Siellä sai hän odottaa pitkän aikaa odotussalissa, sillä keisari istui parhaillaan aamiaispöydän ääressä muutamien valtaylimysten kanssa aterioimassa. Vihdoin avattiin ovi ja itsevaltias astui sisään iloisena ja hilpeänä, mitä suopeimmalla ja ystävällisimmällä tuulella. Heli kun hän katsahti Aminoffiin, joka ennemmin oli kuulunut seurueeseen ja silloin kantanut olkanauhoja, kysyi keisari, huomattuaan ett'ei Aminoffilla noita koristuksia päällään nyt ollut: »Miksi ei teillä ole olkanauhoja?» Aminoff koetti soperrella jotakin vastaukseksi, selitellen tulonsa syitä, mutta keisari keskeytti hänet ja sanoi: »Ahaa! Minä huomaankin, että te olette kenraaliluutnantti; silloinhan on asia helposti autettu, tässä on teille minun olkanauhani», ja suopeamielinen itsevaltias irroitti päältään omansa ja ripusti ne ylenonnellisen Aminoffin olkapäille, joka siten tuli nimitetyksi kenraaliadjutantiksi keisarin seurueeseen. Causa mali — koko Trondjemin välitapaus haudattiin leikinlaskuin ja leikkisin puhein. Hänen onnentähtensä oli johtanut hänet palatsiin oikeana silmänräpäyksenä.
Vaikk'ei Riilahden kartanon rakennus ollutkaan mikään erinomainen aatelishovi, kokoontui sinne kuitenkin kesäisin paljon maamme hienoimpiin seurapiireihin kuuluvaa väkeä, ei yksinomaan suurta sukua ja korkeilla arvoasteilla olevia, vaan myöskin älyn ja henkisen kyvyn edustajia, sillä siellä oli vallalla ennen kaikkea hieno sävy, elämäntottumus ja ajatustavan hienous. 1840-luvulla, kun ulkomainen kylpyelämä Helsingissä kukoisti parhaillaan, sai Riilahden kreivillinen isäntäväki usein vastaanottaa vieraikseen tuon loistavan seurapiirin kermakerrokset.