Mutta kaikki nämä perustamispuuhat, joita ei edes sattuneet vaikeudetkaan voineet ehkäistä, eivät olleet, paha kyllä, sopusoinnussa hänen taloudellisten edellytystensä kanssa. Ja kun hän sittemmin oli joutunut yhä vaikeampaan ja lopuksi kerrassaan horjuvaan asemaan, ei hän kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan taisteli viimeiseen asti toivoen voivansa läpäistä vaikeuksista, kunnes hän kuitenkin vihdoin nääntyi epätasaisessa taistelussaan todellisuuden ja harhakuvittelujen välillä. Silloin murtui ennen niin tarmokas mies kokonaan, muuttuen äkkiä äijäksi, vaikka olikin vasta miehuutensa parhaassa ijässä, 1858.
Toiminnan tuoksinaan astui silloin hänen puolisonsa, osoittaen sellaista voimaa ja kykyä, jota ei kukaan olisi osannut häneltä odottaa. Syntyisin vapaaherratar Matilda Rehbinder, oli häntä jo nuoresta pitäen liehitelty ja hemmotellen pilattu Turussa ja tultuaan sitten rikkaan tehtaanomistajan puolisoksi, oli hän saanut aina pienimmätkin toiveensa toteutetuiksi, eikä hänen ollut tarvinnut kieltäytyä mistään. Ja nyt menetti hän yht'äkkiä aavistamatta kaikki. Silloin rohkaisi hän itsensä, kun hänen miehensä voimat olivat murtuneet, ja osti itselleen kokonaan velaksi erään maatilan muutamia penikulmia Turun pohjoispuolella. Siellä hän uurasti ja aherteli päivät pääksytysten, mutta aina oli hän kuitenkin tyytyväisellä mielellä. Hän hoiti koko talouden, vei itse torille kaupaksi tuotteitaan, eikä häntä kukaan senvuoksi halveksinut, ja valmisti siten kodin ja toimeentulon itselleen, miehelleen ja nuorelle pojalleen. Ja hänen onnistui suoriutua kaikesta niin onnellisesti, että hänellä lopuksi oli koko maatila velattomana hallussaan. Siinä jälleen erinomainen esimerkki siitä, kuinka kelvollinen vaimo kykenee voimalla ja viisaudella pääsemään eteenpäin elämässä ja voittamaan. Ja hän voikin iloita siitä tunnustuksesta, joka hänelle yleisesti annettiin.
Perniöstä tultiin minun kotipitäjääni Kemiöön. Siellä oli siihen aikaan useita pienempiä ja suurempia herraskartanolta. Suurin ja paras niistä oli kai Björkboda, jossa vietetystä, vieraita tulvehtivasta ja reilusta elämästä olen jo aikaisemmin niin perinpohjin kertonut, että jatkuva kuvailu siitä olisi vain jo ennen puhutun pakinan kertailua.
Taalintehtaalla, jonne isoäiti-vainajan kuoleman jälkeen vuonna 1850 vanhin veljeni oli asettunut asumaan, vieraili tavallisesti kesäisin hänen vaimonsa, syntyisin Tham, perhe Ruotsista — joukko juuri täysikäiseksi puhjennutta iloista nuorisoa. Mutta siitä lähemmin tuonnempana näiden kuvausteni jatkannon yhteydessä.
Meidän lähimmän naapuritalomme, luonnonihanan Västanvikin omisti ensin jo ennen mainitsemani omituinen eversti von Konow, joka sittemmin muutti pois ja möi tilan eversti Petanderille, jonka perheen kanssa me olimme ystävällisissä naapuruussuhteissa.
Hieman kauempana sijaitsi Västankärr, joka ei tosin ollut mikään kaunis paikka luonnon puolesta, vaan oli muuten suuri ja hyvin rakettu tila; sen omisti etevänä maanviljelijänä tunnettu ruotsalainen luutnantti Gustaf Silfversvan[1], joka oli muokannut ja kohottanut tuon milt'ei aution ja rappeutuneen talon maanviljelyksen mallitaloksi, joka ansaitsee erityistä mainitsemista.
[1] *Gustaf Silfversvan*, syntynyt 1819 Ruotsissa, tuli aliluutnantiksi Västmanlandin rykmenttiin, muutti Suomeen 1841, kuoli 1888. Oli naimisissa enonsa lesken *Charlotta Fredrika Olivercreutzin* kanssa, joka oli syntynyt 1851 ja kuoli 1896.
Tilan omisti ennen Silfversvanin eno, esittelijäsihteeri Gadelli, mutta talo oli joutunut kokonaan viljelysrappioon ja sen rakennukset olivat ränsistyneet. Kun hän sitten vuonna 1841 kuoli, huomattiin asioiden olevan niin huonot ja sotkuiset että vararikkoa pidettiin mahdottomana välttää. Mutta äsken mainittu, silloin ainoastaan 22-vuotias ruotsalainen luutnantti, joka enonsa kuoleman sattuessa oli Suomessa, tarkisteli tilan läpikotasiinsa, arvosteli sen voimavarat ja edellytykset sekä esitti, että hän saisi joko ottaa huostaansa koko tilan tahi sitten hoitaakseen sen ja selvittääkseen asiat niin että tuo ikävä lopputapaus voitaisiin välttää. Kaikki silloin epäilivät voisiko hän suoriutua kunnialla tuollaisesta tukalasta ja epävakaisesta yrityksestä. Mutta hän muutti Suomeen ja täytti tehtävänsä, sitoumuksensa sellaisella erinomaisella tavalla, että asema oli turvattu jo pari vuotta senjälkeen ja häviön vaara kokonaan vältetty ja voitettu. Silloin meni hän naimisiin enonsa lesken kanssa, syntyisin Charlotta Fredrika Olivercreutz, joka kuului Gezelius-piispoista polveutuvaan sukuun.
Västankärrin tilaan kuului laajalti tiluksia, joista kuitenkin vain pienempi osa oli viljeltyä maata. Suurin osa oli vesiperäistä suomaata, josta tila nimensäkin oli saanut. Koko sitä seutua pidettiinkin senvuoksi niin epäterveellisenä, että paikkakunnan lääkäri kuuluu kerran, kun vaikeanlaatuinen kaulatauti niillä seuduilla raivosi, esittäneen että talo oli jätettävä kerrassaan autioksi. Mutta nuori tilanhaltija ojitti suot, kaivattaen sinne valtavia kanavia, viljeli vähitellen siten kuivaneet tavattoman laajat vainioalat, jotka suurimmalta osaltaan salaojilla varustettiin, ja niin kohotti hän tilallaan viljelyksen kukoistukseen ja kasvuvoimaan. Samalla täytyi hänen huolehtia myöskin kartanon rakennusten kuntoonpanosta; upea kaksikerroksinen päärakennus rakennettiin ja vähitellen myöskin ulkohuoneita ja muita taloudenhoitorakennuksia, kaikki aivan uusia ja mallikelpoisia.
Väsymättömän työnsä kautta ja usein itse puutetta kärsien pääsi hän niin pitkälle, että hän pystyi lunastamaan kaikki tytärpuolensa talosta irti ja jätti viimein kuollessaan tuon suuren maatilan velattomana jälkeensä. Hänen luovan kätensä johdolla oli Västankärr kehittynyt ja kohonnut maamme parhaiten viljeltyjen maatilojen joukkoon ja ylistettiin taloa senvuoksi aikanaan suuresti. Hän oli meikäläisissä oloissa harvinainen esimerkki siitä, että herrasmies pystyy kohoamaan varallisuuteen myöskin yksinomaisen maanviljelyksen avulla. Mutta hänen kuolemansa jälkeen luisui tilan kehittynyt viljelys nopeasti alaspäin. Nyt on talo talonpoikaiskäsissä.