Kirje tuli liian myöhään. Matkaa Prästkullaan jatkettiin.
Vielä viimeisiin vuosiinsa saakka pysyi hän reippaana ja säilytti tavattoman hyvin muistikykynsä, saavuttaen harvinaisen korkean ijän, 92 vuotta.
Kemiön saaren pohjoisrannalla oli Viikin kartano. Se sijaitsi kauniilla paikalla meren rantamalla luonnostaan vapaina kasvavien satavuotisten tammien ympäröimänä. Vanha päärakennus, joka nyttemmin on palanut, oli suuri, avara, yksikerroksinen taitekattoinen puutalo — peräisin 1600-luvulta — joka herätti mielenkiintoa sekä ikänsä että omintakeisen, vanhanaikaisen sisustuksensa kautta. Tämän tilan omisti minun lapsuuteni päivinä vapaaherra August Filip Armfelt,[1] viimeinen tämän vapaaherrallisen sukuhaaran jäsen ja hänen tunnetun ylhäisyytensä, kreivi Kustaa Maurin veli. Hänen muotokuvaansa, joka oli hänen nuoruudessaan maalattu ja esitti häntä Backuksena, päässään viinirypäleterttuja, olen usein katsellut Armfeltien kokoelmassa. Mutta minun muistossani päilyy hän kuitenkin aivan toisenlaisena: pieni, käyristynyt, valkotukkainen ukkonen, jolla oli suuri punanen nenä. Muistan hänet sangen hyvin eräiltä päivällisiltä Björkbodassa. Jotain hassunkurista oli lausuttu, joka oli kutkuttanut hänen nauruhermojaan siihen määrään asti, että hän vaipui puistattavaan, hervottomaan naurunpuuskaan, jota ei millään voitu hillitä, vaan joka päinvastoin yltyi niin että hänen täytyi vihdoin, kasvot aivan sinisinä ja tukehtumaisillaan, lähteä pois pöydästä. Tämä sama mies oli Jägerskjöldille valitellut, ettei hän aina saanut vatsaansa täyteen oman pöytänsä ääressä. Vanhalla paroonilla olikin senvuoksi tapana joskus hiiviskellä ruokasäiliöön tahi jonkun ruokakaapin ääreen etsiskelemään eikö jotakin ruokaripettä olisi sinne jäänyt, jolla hän voisi nälkäänsä tyydyttää. Kerran löysi hän iloiseksi hämmästyksekseen lautasellisen lettuja, joiden päälle oli paksulta siroitettu jotakin, jota hän piti sokerina. Kärkkäästi söi hän ne suuhunsa, mutta tulikin äkkiä niin pahoinvoivaksi, että hänen elämänsä kauan tämän aterian jälkeen häilyi vaaran partaalla. Hän oli syönyt rotanmyrkkyä.
[1] Vapaaherra *August Filip Armfelt*, syntynyt 1768, henkirakuunaväen luutnantti 1787, otti osaa Suomen sotaan 1788—90, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1792, kamariherra Venäjän keisarin hovissa 1819, kuoli 1839. Oli avioliitossa vuodesta 1796 *Johanna Lovisa Tauben* kanssa, joka syntyi 1779 ja kuoli 1846.
Hänen kuolemansa jälkeen 1839 omisti talon hänen leskensä, syntyisin Taube, jota tavallisesti sanottiin »Viikin kartanon vanhaksi vapaaherrattareksi». Kerrottiin monta melkein uskomatonta tarinaa hänen ahneuteen vivahtavasta säästäväisyydestään ja hänen ankarasta hallituksestaan tilalla. Jos puheissa oli jotakin perää, on hänen täytynyt olla sellaisten vanhojen rouvien täydellinen perikuva, jollaisia saamme usein tavata saduissa ja kertoelmissa ja jotka ovat itsekkäitä, ahneita ja kovia. Epäillen kaikkia, jotka elivät hänen ympärillään, kuljeskeli hän yötä päivää ympäri vartioiden ett'ei vain mitään kehvellettäisi pois hänelle vahingoksi. Eikä hän suonut itselleen juuri ensinkään lepoa, eikä myöskään ravintoa.
Hän kuoli 1846, jolloin tila lankesi ainoalle pojalle, kreivi Magnus
Armfeltille, Viurilan herralle; hänen jälkeensä jäi se hänen tyttärensä
Hedvig Armfeltin omaisuudeksi, joka oli vuodesta 1851 naimisissa
luutnantti, vapaaherra Vilhelm Wreden kanssa.[1]
[1] Vapaaherra *Vilhelm Wrede*, syntynyt 1827, tuli luutnantiksi meriväkeen 1849, otti eron majurin arvolla 1857 ja kuoli 1878. Oli avioliitossa vuodesta 1851 *Hedvig Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1833 ja kuoli 1882.
Silloin muuttuikin heti elämä talossa toisenlaiseksi. Talo oli ollut vähää ennen vielä synkkä, erillään muusta maailmasta ja sangen vähän vieraanvarainen, mutta uudet haltijat uhkuivat vielä molemmat elämäniloa ja nuori aviopari näki mielellään nuorta väkeä ja iloa ympärillään. Niinpä kokoontuikin Viikin kartanoon usein laajan Armfeltien suvun jäsenet ja paljon heidän ystäviään ja tuttaviaan. Siellä oli silloin vallalla yksinkertainen, avomielinen seurustelusävy, johon ei ollut turhamaisuutta eikä sukuylpeyttä sotkeutunut, vaan joka uhkui hyvyyttä ja luonnollisuutta ja siten juuri teki seurustelun Armfeltien perheiden kanssa niin herttaiseksi ja hauskaksi. Jos siellä mukana oli vielä väsymättömän hupainen Gustaf Filip Armfelt, niin kyllä hän osasi kokkapuheillaan, kujeillaan ja tarinoillaan kylvää yhä vetreämpää hilpeyttä ympärilleen. Tuohon vieraanvaraiseen kotiin matkustettiin siihen aikaan usein ja mieluisasti.
Wrede oli, samoin kuin hänen naapurinsa ja ystävänsä Silfversvankin, sangen innokas ja huvitettu maanviljelijä. Hän viljeli laajoja vainioaloja ja uhrasi suuria summia tilansa hyväksi, jonka hän tahtoi korottaa niin hyvään viljelyskuntoon kuin vain mahdollista oli. Mutta, ikävää kylläkin, hänellä ei ollut puuhissaan sellaista menestystä kuin Silfversvanilla. Hänellä olikin ehkä enemmän vaikeuksia voitettavanaan ja ne lopulta kohosivatkin yli hänen voimiensa.
Jos Kemiöstä jatkettiin matkaa Turkuun, oli Joensuun kartano Halikon pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli vanhojen kuuluisien Hornien kantatila, nyt kreivillisen Armfeltin suvun sukukartano, yksi maamme parhaimmista ja suurimmista maatiloista.