Monen muistossa lienee vieläkin selvänä ja kirkkaana säilynyt sekä muodoltaan että luonteeltaan niin perin eristapaisen Gustaf Filipin[1] kuva. Hän oli yksi sellaisista henkilöistä, joilla on hyvät luontaiset lahjat, vaan jotka synnynnäisen laiskuutensa ja laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi eivät tule lahjojaan niin käyttäneeksi kuin ehkä olisivat voineet. Hän oli jonkun verran taiteilija, taidemaalari, hieman kirjailijakin, sillä hän osasi kirjoittaa sangen sievästi ja erinomainen näyttelijä, varsinkin ilveily ja naisosissa; ennen kaikkea oli hän suuri humoristi ja osasi kerrassaan harvinaisen koomillisesti ja oivallisesti kasvon eleitä käyttäen kertoa mitä hullunkurisimpia, usein vain tilaisuutta varten keksimiään juttuja. Tämän verrattoman taitonsa vuoksi olikin hän kaikkialla suosittu ja seuroihin tervetullut.
[1] Kreivi *Gustaf Filip Armfelt*, syntynyt 1830, tuli ranskankielen lehtoriksi yliopistoon 1871, kuoli 1880.
Menetettyään kokonaan perimänsä suurenlaisen omaisuuden, jonka hän oli pannut likoon erääseen liikeyritykseen ansaitakseen sillä paremmat rahat, vaan joka liikehomma jonkun ajan perästä menikin nurin, täytyi hänen turvautua hankkimaan toimeentulonsa omalla ansiotyöllään ja sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä sellaiselle, joka jo oli tullut vanhanpuoleiseksi ja jolla ei mitään erityisiä ammattitietoja ollut ja joka ei myöskään tähän asti tietänyt miltä tuntuu elää oman työnsä ansioilla. Mutta hän ei lannistunut; hän astui ranskankielen lehtoriksi yliopistoon, teki työtä ja puuhasi luennoilla päiväkaudet, pysyen aina hyvällä tuulella ja leikillisenä, vaikkakin hän alituisesti valitteli toimeentulonsa tiukkuutta ja vaikeutta. Niin elää kihnutteli hän ja säästeli ja jättikin kaikkien suureksi hämmästykseksi jälkeensä sievosen, työllä ja suurella taloudellisella tarkkuudella kokoamansa säästöerän.
Mutta minä jatkan matkakertomustani loppuun asti — käännekohtaan ja päämäärään.
Tarkoitan noin neljä penikulmaa Turun pohjoispuolella Lemun pitäjässä sijaitsevaa ikivanhaa historiallista Louhisaaren kartanoa, joka vuosisatoja oli ollut kuuluisan Fleming-suvun hallussa. Alakerroksen, joka oli täyspaksuksi harmaasta kivestä muurattu, oli muinaistarun mukaan rakennuttanut 1400-luvun alussa Turun linnan valtaherra Claus Lydekeson Djekn. Kaksisataaviisikymmentä vuotta senjälkeen rakennutti eräs hänen jälkeläisensä, valtakunnanrahastonhoitaja vapaaherra Herman Fleming rakennuksen alakerroksen päälle lisää Ruotsin suuruudenaikuisen tekotavan tyyliin. Niin syntyi tuo komea kolmikerroksinen talo, joka Louhisaaren kartanolla nytkin seisoo. Jo kulkiessa useita kilometrejä pitkää puistokujannetta myöten taloa kohden, huomasi kulkija lähestyvänsä läänityksellistä asuntoa, ja yhä voimakkaammaksi kohosi vaikutus astuessa taloon sisään pitkin aistikkaasti koristettua pylväskäytävää; siellä huomasi kaikesta olevansa ylhäisessä kodissa, jossa oli vallalla korkeapiirteiset tavat ja vaatimukset. Vaikka kartano sisuspuoleltaan joutuikin »ison vihan» aikana ryöstön ja hävityksen alaiseksi, jolloin sen marmoriportaat, seinämatot, kultakankaiset seinäverhot ja kuparikatto lähetettiin itäänpäin, eivät ryöstäjät olleet kuitenkaan pystyneet hävittämään sitä läänityksellistä leimaa, joka vieläkin tuosta ijäkkäästä linnasta uhkuu. Vielä ovat jälellä korkeat kellariholvit, vielä vanhat muistomerkilliset portaat ja suuret salit, joista suurimmassa, kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa niin sanotussa kirkkosalissa vielä seisoo vanha, avonainen takkaliesi paikallaan, vielä nähdään kattovuoliaiset ja orret entisellään Flemingin aikuisine maalauksineen, joista erittäin silmään pistää silloista Louhisaarta esittävä maisema, ja vielä tavataan samassa kolmannessa kerroksessa pieni huone, »pirun kamariksi» nimitetty, seinämaalauksineen, jotka esittävät kohtauksia Flemingin elämästä Louhisaaressa, ja jossa huoneessa kerrottiin kummittelevan niinkuin muissakin vanhoissa paikoissa, eikä siinä kamarissa kenkään uskaltanut nukkua.
Tuo suuri kolmikerroksinen rakennus on niin lähellä merenrantaa että aallot ennenvanhaan sen kivijalkaa huuhtoivat. Sen ympärillä levenee joka haaralle laaja puisto, josta varsinkin yksi osa, niin sanottu Paratiisi, jonne päästiin erään lahdelman poikki kivestä tehtyä patolaitosta myöten, oli erinomaisen kaunis. Satavuotiset tammet ja kastanjat lähinnä rakennuksen ympärillä varjostivat niin tiheästi taloa että tuskin yksikään auringonsäde pystyi murtautumaan lehtiholvien läpi. Senvuoksi näyttikin paikka synkältä, jolta se ei muuten suinkaan olisi näyttänyt.
Tämän ijänikuisen maakartanon omisti nyt kuvaamanani aikana Viipurin hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim,[1] jonka suvun hallussa tila oli ollut yli kahden vuosisadan, kunnes sekin jo nykyään, samoin kuin monet muutkin aatelishovit maassamme, on joutunut talonpoikaiskäsiin.
[1] Kreivi *Carl Gustaf Mannerheim*, syntynyt 1797, tuli filosofian tohtoriksi 1819, Vaasan läänin maaherraksi 1833 ja Viipurin läänin 1834 sekä Viipurin hovioikeuden presidentiksi 1839; kuoli 1854. Oli avioliitossa vuodesta 1832 *Eva von Sehantzin* kanssa, joka oli syntynyt 1810 ja kuoli 1895.
Heidän lapsiaan:
*Sofie*, syntynyt 1833, tuli hovineidiksi 1850 ja meni naimisiin 1866 italialaisen lähettisihteerin Cottan kanssa, joka kuoli 1867.