Kreivitär itse oli komea nainen, »dame du grand monde» (suuren maailman nainen), kuten sanotaan ja oli ollut nuoruudessaan epäilemättä sangen kaunis, vaikkakin hänen kasvonpiirteensä nyt jo olivat käyneet terävämmiksi ja hänen ihonsa liian punertavaksi. Hän oli pitempi kuin mitä naiset ja vieläpä herratkin tavallisesti ovat ja sen mukaan muuten ruumiikas ja täyteläinen, ja hän osasi hämmästyttävällä arvokkaisuudella, osoittamatta jäykkää ylpeyttä tai pöyhkeyttä, käyttää komeaa vartaloaan. Hän oli aina tasaluontoinen ja hyvällä tuulella, kohdellen kaikkia erinomaisella kohteliaisuudella ja hyvyydellä, lähestymättä ketään alentuvaisuuden tavalla, joka olisi toisia vaivannut. Se oli hänen sisäinen hyvä ominaistaitonsa.
Seurustelutapa tämän perheen kesken oli teeskentelemätöntä ja hilpeää, ja leikinlasku suuntautui toisinaan hieman vapaaseen suuntaan, varsinkin hänen kälynsä, vapaaherratar Emelie Klinckowström'in vaikutuksesta, mutta kreivitär osasi pitää sen kuitenkin aina oikeiden rajojen sisässä eikä päästänyt luontaista arvokkuuttansa vähääkään luiskahtamaan niin että se olisi vivahtanut alhaiselta tai jokapäiväisyydeltä.
Hän oli syntyisin englantilainen, saanut kasvatuksensa ranskalaisen kotiopettajattaren johdolla ja puhui täällä ruotsia. Tästä kieltensekoituksesta olikin seurauksena joskus sangen hassunkurisia sekaannuksia. Niinpä kerrotaan, että hän eräänä päivänä kun muutamia herrasmiehiä oli tullut tapaamaan hänen miestään, joka sattumoilleen oli pahoinvoipa, kaikessa kiireessään käski kamarineitsyen sanomaan heille, että »minun puolisoni on sairas». Ja kamarineitsyt täytti täsmällisesti käskyn, meni herroja vastaan, niijasi syvään ja sanoi: »Minun puolisoni on sairas». Hämmästyneinä kamarineitsyen lapsellisen luonnollisesta, avoimesta vastauksesta, vetivät he suunsa hymyyn, sillä kaupungilla huhuiltiin, että noissa sanoissa olisi syvempikin pontensa ja peränsä.
Kreivitär Armfeltin luona pelattiin kernaasti jonkun verran preferenssiä aina iltasin, ja sattuipa joskus niinkin että minä sain kunnian astua pelipöytään neljänneksi. Minä pelasin huononpuoleisesti, mutta pelirahan määrä oli hyvin pieni niin että korkeintaan voin hävitä illan kuluessa pari kolme ruplaa, jotka mielihyvissäni uhrasin saadessani huvikseni nähdä kuinka tuollainen vähäinen voitto pystyi ilahduttamaan noita rikkaita rouvia samalla kun heidän suosionsa minua kohtaan kasvoi. Mutta usein kiehahti pelipöydän ääressä heidän keskensä tiukka sanasota ilmilieskaan kun toinen oli sattunut lyömään pöytään väärän kortin sen tahi sen lehden sijasta, joka olisi ollut sillä kertaa oikea ja paikallaan, tahi kun toinen ei ollut asiaankuuluvalla tarkkuudella »maalannut» tai oli taas jättänyt pelin pienemmäksi kuin kortit kädessä olisivat sallineet j. n. e., saattaen siten toiselle niin ja niin monen »pietin» häviön. Tällaisesta asiallisesta kinastelusta luiskahtivat nämä molemmat pikaluontoiset naiset helposti henkilökohtaisiin hyökkäyksiin, singautellen pistosanoja ja piikkejä, joissa he eivät toisiaan millään muotoa säästäneet ja joka mellastus tavallisesti päättyi kyyneliin. Katkeroituneina viskasivat he silloin korttinsa pöytään, hypähtivät ylös ja vannoivat etteivät he enää koskaan, ei ikipäivinä keskenään korttia pelaa, ja niin läksivät he vihoissansa kotiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt näkemästä kälyksiä jälleen muutaman päivän perästä yhdessä pelipöydän ääressä yhtä hyvinä ystävyksinä kuin konsanaan ennen — kunnes sama kohtaus jälleen uudistui. Helposti joutui tällaisten kohtausten aikana mitä pahimpaan välikäteen kun molemmat riitelevät puolet vetosivat syrjäisen tuomiopäätökseen: »Sano nyt, eikö Emelie ole väärässä?» ja toinen taas: »Sano, oliko oikein, että Louise löi pata-sotamiehen pöytään?» Siinä oli temppuilemista tarpeeksi jos mieli purjehtia onnellisesti molempien karien läpi.
Kreivitär oli kaikin puolin ennakkoluuloton, eikä hän osoittanut koskaan persoonallista pöyhkeyttä vaan seurusteli mielellään sellaistenkin kanssa, jotka sukuperältään ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden olivat paljon alapuolella häntä. Mutta joutua jonkinlaiseen lähempään yhteyteen »les classes inferieures»in, alempain säätyluokkain kanssa, etenkin sukulaisuussuhteisiin, se oli hänestä niin tavattoman vastenmielistä ettei hän sellaista tahtonut minään mahdollisuutena edes ajatella. Ja kuitenkin johti kohtalo siihen, että niin piti tapahtua. Tämän yhteydessä muistan erään sangen hupaisen tapahtuman.
Kreivittären miehellä oli veli, kreivi Magnus Armfelt, joka tavallisesti sai kantaa vain nimeä Masen; hän oli ollut Tukholmassa hevoshenkivartion ratsumestari, sittemmin Kaarle Juhanan kabinetti-kamariherra y. m., ja avioliitossa oli hän vapaaherratar Stedingk'in kanssa. Mutta heidän perheelliset ja taloudelliset olosuhteensa olivat sangen vähän onnelliset, jonka vuoksi hän erosikin vaimostaan (joka meni sitten uuteen avioliittoon kreivi d'Otranten kanssa) ja muutti Suomeen vuonna 1843. Molempain vaikutusvaltaisten veljiensä siipien suojassa ja avulla nimitettiin hänet täällä everstiksi ja sotaoikeuden jäseneksi sekä jonkun ajan kuluttua sen puheenjohtajaksi, jolloin hänet ylennettiin kenraaliksi. Hän oli muuten hyvänahkainen, vaatimaton, ystävällinen ja rauhaa rakastava mies, kaunis niinkuin koko sukunsa.
Hänen taloudenhoitajattarellaan, mamseli Miina Bohmanilla, jota kuitenkin rouvaksi kutsuttiin, oli poika Mauritz, jonka isä hän oli ja joka jo tähän aikaan (1855) oli ennättänyt niin pitkälle elämässä, että hän oli alkanut katkeruudella ajatella aviotonta syntyperäänsä ja surra sitä, ja sentähden isä päättikin avioliiton kautta laillistuttaa sen.
Mutta kreivitär Louise, perheen määräävä tahto, ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan puhetta moisesta epäsäätyisestä avioliitosta — hän kuolisi surusta j. n. e. Hän oli kylläkin lankonsa kodissa seurustellut »rouva» Bohmanin kanssa, joka siellä emäntänä askaroitsi, vieläpä joskus hänen kanssaan korttiakin pelannut, mutta että »rouva» Bohman tulisi hänen kälykseen — hänkin kreivittäreksi — se on kerrassaan mahdotonta — se ei voisi käydä koskaan päinsä!
Siitä huolimatta päätti kreivi Masen antaa kuuluttaa aikomansa avioliiton niin pian kuin vain kreivitär Louise olisi keväällä matkustanut pois Helsingistä. Hän ajatteli että kunhan kerran vihkiminen on täydeksi tosiasiaksi muodostunut, häipynee viha ja kiukku aikanaan ja haava on jo ehkä parantunut kun kreivitär Louise syksyllä takasin Helsinkiin saapuu.
Kevät oli tullut, kreivittären piti matkustaa maalle ja lähtöpäiväksi oli jo eräs keskiviikkopäivä toukokuun alussa määrätty. Silloin kiiruhti kreivi Masen jättämään ilmoituksen kuulutusta varten seuraavaksi sunnuntaiksi.