Määrättynä päivänä ajettiin vaunut portaiden eteen, mutta ne olivatkin rikki. Ajopelit täytyi korjauttaa ja ne eivät joutuneet valmiiksi ennenkuin perjantaina. Mutta kreivitär oli liian taikaluuloinen tahtoakseen sinä päivänä alkaa matkaansa; eikä sopinut lauantaipäiväkään, sillä siinä tapauksessa olisi hänen täytynyt matkustaa myöskin sunnuntain aamupäivällä, jota hän oikeauskoisena englantilaisena ei taas voinut sallia eikä suvaita. Hän päättikin näinollen lykätä matkansa sunnuntaihin, jolloin hän lähtisi heti jumalanpalveluksen jälkeen.
Me olimme silloin kaikki kokoontuneina hänen luokseen sanomaan jäähyväisiä. Mukana oli myöskin kreivi Masen. Vaunut ilmestyivät jo oven eteen ja kreivitär valmistautuu jäähyväistelemään kaikkia; silloin puikahtaa käsi esiin oviverhojen välistä ja viittilöi merkitsevästi hänelle. Hän menee sinne, kuullaan kuiskuteltavan muutamia sanoja verhojen takana, sitten kuuluu huudahdus, kirkaisu, jotakin kaatuu lattialle — kaikki ryntäävät verhojen taakse katsomaan. Kreivitär makaa siellä pyörtyneenä. Emännöitsijä, joka oli ollut kirkossa, oli kuullut kreivi Masenia ja »rouva» Bohmania kuulutettavan ja oli nyt kertonut kreivittärelle tuon hirvittävän uutisen.
Hajuvesien avulla ja myötävaikutuksella menee pyörtymyskohtaus pian ohi. Kreivitär toipuu ja huudahtaa: »Onko se totta, Masen? Ei suinkaan sellainen ole mahdollista?»
Vihan salamoiden edessä kreivi Masen vavisten seisoo ja sammaltelee, eikä tiedä mitä vastaisi. Hämmästyneenä ja ujona jupisee hän jotakin: »En tiedä — ehkä se on vain erehdys — hän on varmaan kuullut väärin», j. n. e. ja hän hiiviskelee pois niin ettei hänen tarvitseisi enempää kuulla eikä vastailla.
Kun kyyneleet oli ehditty kuivata ja ensimäinen kuumuuden puuska oli asettunut, matkusti kreivitär.
Pari viikkoa senjälkeen tapasin minä eräänä päivänä Vilhelm Armfeltin, hänkin kreivi Masenin poika, tosin ensimäisestä avioliitosta. Hän näytti tavattoman riemastuneelta ja kysyi minulta: »Tahdotko tulla meille tänä iltana?»
Minä katselin hämmästyksissäni häntä, sillä aniharvoin olin minä heillä ollut. »Kiitos vain», vastasin minä, »mutta minut on jo muualle illaksi pyydetty. Onko teillä sitten vieraita tänä iltana?»
»No, vain muutamia, mutta koetahan tulla mukaan, sillä tulee olemaan juupelin huvittavaa nähdä kuinka ukko kiikutteleikse yhteen vanhan Bohmanskan kanssa». — Mutta kun minua ei vähääkään huvittanut olla mukana tuossa »perhejuhlassa», sai se mennä menojaan minun puolestani.
Vilhelm Armfelt oli ollut harvinaisen kaunis nuorukainen, mutta olikin juuri senvuoksi ollut altis elämässä esiintyville moninaisille kiusauksille ja houkutuksille, josta oli seurannut, että hänestä oli tullut sellainen nuorimies, jollaisia nimellä »jeunesse orageuse» (turmeltunut nuorukainen) kutsutaan. Siitä tahdottiin hänet parantaa erityisellä parannuskeinolla, jota tällaisissa tapauksissa siihen aikaan »perhepoikiin» nähden aina käytettiin — nimittäin lähettämällä nuori mies merille. Meri-ilmaa ja valtameren yksinäisyyttä pidettiin silloin sopivimpana keinona sammuttamaan intohimojen hehkua ja saattamaan riehkailevan, houreksivan nuoruuden järkiinsä. Niinpä saatettiin hänet muuanna päivänä erääseen kauppalaivaan, joka purjehti Rioon. Siellä raivosi silloin keltakuume, jonka uhriksi nuori Vilhelm joutui. Parannuttuaan pitkäaikaisen potemisen perästä kuumeesta, mutta vielä sangen heikoissa voimissa ollen, piti hänen purjehtia takasin kotimaahan eräällä toisella laivalla, mutta se joutui haaksirikkoon talvisaikana Skottlandin vuorirantain edustalla, jolloin muutamat laivaväestä, niiden joukossa hän, vihdoin — useita vuorokausia ajelehdittuaan pitkin Pohjanmeren jääkylmiä, myrskyn mylleröittämiä aaltoja — pelastuivat Norjan rannikolle.
Mutta kamaloilta näyttivät näiden kahden koetuksen seuraukset. Komea, voimakas nuorukainen oli nyt murtunut, voimaton ja perinpohjin raihnaantunut. Halvauskohtaus oli väännellyt hänen ennen niin kauniit kasvonpiirteensä ja jonkun verran hervaissut hänen ruumiinsa toista puolta niin että hän laahusti toista jalkaansa kävellessään. Entisestään oli jälellä ainoastaan hänen sammumattoman iloinen luonteensa ja silmäinsä kirkas katse, jotka eivät koskaan hävinneetkään.