— Siihen sanotaan olevan monta syytä. Minulle on siitä kerrottu näin: "lentävä hollantilainen" oli amsterdamilainen laiva, joka useita vuosia sitten läksi merille Amsterdamin satamasta. Sen kapteeni — Vanderdecken oli hänen nimensä — oli vanha, kiukkuinen merimies, joka ei pelännyt mitään ja piti kaikessa oman päänsä. Mutta kumminkaan ei yhdelläkään laivamiehellä hänen laivassaan ollut valittamisen syytä ja kaikki palvelivat häntä mielellään. Tosin ei yksikään tiedä, miten asiat nykyjään ovat laivassa. Kerrotaan laivan kerran yritelleen Kapiin ja kuluttaneen kokonaisen pitkän, kuuman päivän sinne pyrkiessään. Tuuli oli vastainen ja kiihtyi kiihtymistään. Vanderdecken käveli kannella edestakaisin ja kiroili kelpo lailla vastoinkäymistään. Heti auringon mentyä mailleen huudettiin hänelle toisesta laivasta, jossa huomattiin hänen uhkarohkea yrityksensä, ja varoitettiin sinä yönä lahtea lähestymästä, sillä siitä koituisi vahinkoa hänelle ja hänen väelleen. Mutta Vanderdecken vastasi äreästi:
— Mieluimmin olen ikuisesti kirottuna kuin jätän sen tekemättä, vaikka minun sitten pitäisikin täällä risteillä tuomiopäivään asti.
Sen koommin ei ole Vanderdeckeniä nähty maissa. Hän ei päässyt lahteen ja tiedetään hänen yhä vielä risteilevän näillä vesillä. Ja sitä hän saa tehdä vielä monta monituista vuotta. Jos hänen laivaansa joskus satutaan näkemään, tapahtuu se aina ainoastaan myrskyssä ja rajuilmassa!
— Ja hänen laivaansa täytyy huolellisesti vältellä, — lisäsi muuan laivamies — sillä Vanderdeckenin kerrotaan laskevan veneen vesille, kun vain tulee näkyviin laiva eikä hän kuulu säästävän vaivojaan päästäkseen siihen ja jättääkseen sinne kirjeitä vietäviksi omaisilleen. Mutta, — Jumala paratkoon! — ne kirjeet eivät tuota onnea sille, joka niihin kajoo.
— No siitä en varsinkaan ole nyt huolissani, virkkoi Tom Willis. — On siksi avaralti merta välillämme, että se kyllä estää sellaisen vierailun!
— Eipä niinkään, arveli toinen. — Onhan Vanderdeckenillä väkeä, jota lähettää!
Yhä kovenevalta jyrinältä ei enää erottanut laivan kylkiä pieksävien aaltojen kuohuntaa ja pauhuakaan. Tuuli oli sammuttanut lampun kompassihuoneesta eikä kukaan enää voinut sanoa minnepäin laiva ajautui.
Matkustajat jättivät kaikki enemmät utelemiset sikseen, etteivät olisi enää lisänneet salaista pelkoa, joka näytti vallanneen kaikkien mielet. Tosin koettivat useimmat panna pelkonsa ja kiihtymyksensä rajuilman syyksi; mutta pintapuolisinkin tarkastaja ei voinut olla huomaamatta heidän pelkäävän vielä muutakin, vaikka he eivät tahtoneet sitä myöntää. Kun lamppu kompassihuoneessa jälleen sytytettiin huomattiin "Circen" olevan entistä enemmän tuulen alapuolella ja se rohkaisi vähän laivaväestön mieltä. Mutta ilma ei sittenkään ollut ollenkaan asettunut eikä ukkonen tauonnut, ja kirkkaan salaman leimahtaessa synkällä taivaalla näkyi meren kuohuvat aallot ja etäällä "lentävä hollantilainen", joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja kiiti tuulessa hurjaa vauhtia. Ainoastaan vilahdukselta laivamiehet ja matkustajat sen näkivät, mutta se oli kylliksi: he olivat varmaakin varmemmat, että siellä se kummituslaiva purjehti.
— Näittekö sen? huudahti muuan laivamies aivan hengästyksissään. — Siellä se mennä hujottaa ja on keskellä myrskyä levittänyt jokaisen vaateriepunsa.
Pappi oli ottanut rukouskirjansa ammentaakseen siitä lohdutusta, rauhoitusta ja voimaa koko laivaväelle. Sitä tarkoitusta varten hän istuutui kompassihuoneen seinustalle, niin että lamppu valaisi kirjan lehtiä, ja luki kovalla, juhlallisella äänellä rukouksen, jonka kirkko on säätänyt merenhädässä oleville. Ja se sai hetkiseksi kääntymään kannella-olijain huomion myrskystä muuanne.