Salamat harvenivat harvenemistaan ja niiden silloin tällöin välähtäessä ei nähnyt muuta kuin laineiden kuohun ja tyrskyn ja laivan ympärillä kohisevat hyrskyt.
Miehistö näytti olevan sitä mieltä, että pahin oli vielä tulematta, mutta siitä he eivät hiiskuneet mitään muille, keskenään vain suputtelivat. Silloin vasta tuli kannelle kapteeni, ennakkoluuloton, järkevä mies, ja tiedusteli, mitä se salaperäinen kuiskaileminen merkitsi ja mitä siellä oli tekeillä. Hänen luullakseen oli pahin myrsky jo ohi. Häntä oikein ihmetytti, että hänen väkensä piti sellaista melua eto tuulesta. Kun viimein joku miehistä mainitsi "lentävän hollantilaisen", purskahti kapteeni ääneensä nauramaan.
— Ettehän te ole järillänne, pojat! hän virkkoi. — Ihanhan te nyt näette kummituksia! Tahtoisinpa kerran omin silmin nähdä laivan, joka moisena yönä, tällaisessa tuulessa täysin purjein laskettelee. Se ansaitsisi todellakin näkemistä!
Pappi, jota kapteenin iloinen, leikillinen puhe ei miellyttänyt, nousi ylös ja veti häntä syrjään, nähtävästi pitääkseen hänelle "saarnan." Mutta laivan päällikköä, joka pari vuotta oli Aberdeenissä [Skotlannissa] opiskellut ja halveksivasti puhui väkensä taikauskosta, oli hyvin vaikea saada muuttumaan.
— Pyh, pyh, — kuultiin hänen sanovan — meillä on omassa laivassamme kyllin tekemistä ajattelematta sellaisia asioita!
Sen jälkeen hän lähetti miehen mastonhäkkiin ja mastonlatvaan tarkastamaan, oliko etumärssystä jokin osa irti, kun se lyödä remppasi niin kovasti mastoon. Tom Willis kiipesi sinne, mutta palasi heti, ilmoittaen ylhäällä kaikki olevan kunnossa. Hän sanoi myös toivovansa, että taivas pian selkenisi, jotta pääsisivät pelätyn laivan näkyvistä, jonka ylhäällä käydessään oli taas nähnyt. Kapteeni kohautti halveksivasti olkapäitään ja tuumaili ivaten, että Tomin pitää lainata äitinsä isoäidin silmälasit, kun hänet vasta mastoon lähetetään. Iloisesti jutellen hän käveli sitten aliperämiehen kanssa edestakaisin kannella. Tom Willis naurahti itsekseen ja vetäytyi keulapuolelle, josta hän yhä tuskallisena merelle tähysteli.
Kului aikaa kotvanen. Laivamiesten kuiskaileminen oli loppunut — ei kuulunut muuta kuin köysien iskeminen mastoihin, taklinkien natina ja aaltojen kohina, kun ne tyrskyivät laivan kylkiä vasten tai kun niiden vaahtoharjat sähisten ja kuohuen pärskyivät kannelle. Kapteenikin oli keskeyttänyt rupattelemisensa aliperämiehen kanssa. Sysimusta pimeys peitti laajan vesiaavikon. Yhtäkkiä leimahti taas salama öiseltä taivaalta ja sen valossa luulivat miehet uudelleen nähneensä kummituslaivan.
— Hei, siinä se Vanderdecken taas on! huusi Tom Willis. — Minä näin hänen laskevan veneen vesille!
Jokainen kannella olija juoksi keulaan ja tuijotti sydän kurkussa synkälle merelle. Uudelleen välähti pitkä, monikärkinen salama, valaisi silmänräpäyksen ajan rajusti aaltoilevaa merta ja näytti miehistölle vähän matkan päässä ei vain "lentävän hollantilaisen", vaan myöskin veneen, joka neljän vahvan miehen soutamana suuntasi kulkunsa "Circeen" päin. Se oli tuskin kahden solmuvälin päässä laivasta. Kapteenikin säpsähti ja, ollen kahden vaiheella puhuttelisiko soutajia vai ei, käveli hän kiivaasti edes takaisin.
— Hoi, kuka siihen veneeseen köyden viskaa? kysyi viimein miehistön vanhin, kun oli aika nakata köysi.