— Ja mekin olemme varmasti niin varovaiset, että jätämme ne ottamatta! Tiedättekö, että teidän kirjeenne sanotaan olevan loihdittuja, ja niitä seuraa Jumalan tai pahan hengen kirous. Laiva, joka niiden kanssa tulee tekemisiin, joutuu perikatoon, vaipuu auttamattomasti meren pohjaan.
Outo ei näyttänyt vastaväitettä huomaavankaan, kyseli vain, mistä laiva oli kotoisin. Saatuaan tietää sen olevan Portsmouthista hän tuumi:
— Olisi minusta ollut mieluisampaa, jos olisitte olleet Amsterdamista! Haluaisimme vielä kerran nähdä rakkaan kotikaupunkimme, ystävät, vaimot ja lapset, mutta Luoja tietää, milloin kotiudumme!
Veneessä-olijat vääntelivät käsiään ja vaikeroivat epätoivoissaan selvällä hollanninkielellä.
— Kuinka kauvan olette sitten jo olleet merillä? kysäsi kapteeni niinikään äidinkielellään.
— Emme sitä tiedä, sillä emme pidä mitään päiväkirjaa sen jälkeen, kuin tuuli vei meiltä kalenterin — mutta kauvan, kauvan olemme olleet. Me tahtoisimme vain lähettää nämä kirjeet kotiin omaisiamme lohduttamaan. Teidän ei tarvitse muuta kuin jättää ne lähimpään satamaan — sieltä ne kyllä joutuvat perille.
— Miksi ette itse jätä niitä maihin, kun käytte satamassa?
— Siksi… siksi, että… änkytti vieras — miksi tahdotte sen tietää, Mynheer?
— Sen tähden, että se huvittaisi minua. Jos mielenne palaa kotiin ja lienette eksyksissä, niin mielelläni minä opastan teidät oikealle tolalle. Mutta minä tiedän jo, mikä on vikana! Pelkään, ettei kirjeistänne ole Amsterdamissa kellekkään mitään hyötyä. Vaikkapa toimittaisimmekin ne määräpaikkaansa, niin eivät ne kai tapaisi omistajiansa enää muualta kuin hautausmaan kylmästä povesta!
— Mahdotonta… sitä en usko! — jatkoi Vanderdeckenin pursimies tuskallisesti ja pyyhkäisi hihallaan kyynelen silmännurkasta. — Tuuli ja rajuilma ovat meitä tosin kauvan sinne tänne kuletelleet — mutta koti ja kontu, vaimo ja lapset eivät siltä ole mielestämme unohtuneet. Eihän ole yhtään vesipisaraakaan ilmassa, joka ei olisi sukua toisille, ja joka ei niin niitä rakastaisi, ettei se mielellään putoisi uudestaan mereen yhtyäkseen toisiin! Mitenkä sitten ihminen voisi unohtaa omaisensa ja ystävänsä? Onhan yksin ruumiimmekin osa Hollannista. Ja kapteenimme sanoo, että jos vielä kerran pääsee takaisin Amsterdamiin — sen Jumala suokoon! — niin hän kernaammin muuttuisi nurkkakiveksi ja hautauttaisi itsensä maahan kuin vielä kerran lähtisi rakkaasta kotikaupungistaan muualla kuollakseen. Siksi, hyvä herra, ottakaa toki kirjeemme mukaanne!