— Aikaa on jo siksi kulunut, että hän kyllä olisi voinut aikeensa toteuttaa, — huomautti Duncan Sprightly, aliperämies, kuivasti. — Luultavasti hän on jo esivanhempainsa luona. Mutta jos hän vielä eläisikkin, niin ei ole pelkoa siitä, että hänen miehensä koskaan kotiutuu, ja hämmästyttää häntä äkkiarvaamattomalla tulollaan.
Vieras laivamies huomasi, ettei ollut niinkään helppoa saada "Circen" väen mieltä muutetuksi. Ja koettaen vielä kerran saada heitä taipumaan hän pyysi, että elleivät he ota häneltä kirjeitä, sallisivat hänen ainakin jättää ne heidän laivaansa. Hän tarjosi kirjekimppuaan vuoroonsa kapteenille, papille, miehistön vanhimmalle ja koko miehistölle, mutta jokainen peräytyi askelen, kun vain "lentävän hollantilaisen" mies lähestyi, ja pisti kädet taskuunsa tai kätki ne selän taa. Silloin jätti Vanderdeckenin pursimies kääröksensä kannelle, nosti lähellä olevan rautakappaleen sen päälle ja heittihe veneeseensä.
Kotveroisen kuulivat laivamiehet hänen vielä puhelevan tovereineen, vaikka vinkka tuulenpuuska ja kova aallokko esti heitä saamasta selvää, mistä puhe oli. He näkivät veneen etenevän "Circestä" ja hetkisen kuluttua oli se hävinnyt jälettömiin, aivan kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan. Merimiehet hieroivat silmiään ja olisivat vaikka vannoneet, että olivat vain unta nähneet, ellei kirjekimppu olisi ollut plitsiraudan [merimiehet käyttävät sitä liittäessään köyden pään toiseen] alla kannella.
Ensiksi miehistö neuvotteli, mitä kirjeille olisi tehtävä. Duncan Sprightly rohkaseutui kapteenilta kysymään, pitäisikkö hänen pistää kirjekimppu postisäkkiin. Mutta kun hän ei saanut vastausta, oli hänestä parasta olla sitä liikuttamatta. Tom Willis ja jotkut toiset vanhat laivamiehet ehdottivat, että turmiollinen kirjekimppu keihäällä heitettäisiin mereen. Toiset sitä vastustivat, mainiten kuulleensa, ettei ole hyvä hävittää kirjeitä, jos ne kerran on vastaan otettu tai "lentävä hollantilainen" on ne jättänyt.
— Varokaa itseänne, jos vaan liikutattekaan tuota kummituksen esinettä, varoitteli laivan kirvesmies. — Isoisäni kertoi usein, että parasta, mitä Vanderdeckenin kirjeille voi tehdä, on peittää ne, naulata lautoja niiden päälle, että ne ovat hyvässä tallessa, jos hän vielä kerran lähettäisi niitä perimään. Kaikki hyväksyivät neuvon, ja kirvesmies oli juuri lähtemäisillään työaseitaan hakemaan, kun yhtäkkiä suuret laineet paiskasivat laivan aivan kylelleen. Plitsirauta vierähti kirjekimpulta ja tuuli hajoitti kirjeet ilmaan, jossa ne leijailivat kuin lentoon pyrähtänyt lintuparvi. Kun miehistö sen näki, päästi se ilohuudon, kolminkertaisen "hurraan." Oli aivan kuin laiva olisi päässyt noidan kynsistä. Pelosta ja mielenjännityksestä ei ollut ujettakaan jälellä. Kun he taas katselivat "lentävää hollantilaista", oli se jo kadonnut.
Heti sen jälkeen muuttui ilma suotuisaksi, ja sen he selittivät johtuneen siitä, kuin pääsivät erilleen Vanderdeckenin kirjeistä. Kauvan istuivat vielä pappi ja Mynheer Ruesdal kahden lämpimässä kajuutassa kylmänä myrsky-yönä. Mutta kun laiva taas viimein pääsi oikealle suunnalle ja yövahti oli sijoitettu, menivät he levolle. Toisetkin vetäytyivät kannen alle riippumattoihinsa ja kojuihinsa.
* * * * *
Ehkäpä olisivat vaaranalaisen merimieselämän monet seikkailut viimein hälventäneet mielestä hirmuyön, jona "Circen" miehistö luuli nähneensä "lentävän hollantilaisen", ellei jälkeen päin olisi sattunut tapausta, joka sen uudelleen mieleen johti, vaikkapa se osaksi järkähyttikin uskoa kummituslaivan olemassa-olosta.
"Circe" oli saapunut Portsmouthin satamaan, kun sattui tapaus, joka toi päivän valoon kirjeen muutamasta lokerosta laivan oikealla puolella. Siellä se arvattavasti olisi saanut olla ijänkaiken, jollei se paikka laivasta olisi vahingoittunut, niin että korjaus oli välttämätön. Kirjettä tarkastettua huomattiin sen olevan Mevrouw (rouva) van Swietenille Haarlemiin, ja sen lähettäjä — nimi oli merkitty kirjeenkuoreen — Mynheer van Swieten oli sen aavalla merellä kirjoittanut. Heti vilahti mieleen, että kirje nähtävästi alkujaan oli ollut kääröksessä, jonka "lentävän hollantilaisen" mies oli laivaan jättänyt ja että se tuulen kirjeitä hajoitellessa oli sortunut lokeroon, josta se sitten löydettiin.
Kun oltiin varmassa satamassa eikä enää tarvinnut pelätä "lentävän hollantilaisen" turmiota tuottavia kirjelähetyksiä, avasi kapteeni kirjeen. Sen sisällys oli sitä laatua, että se pani jokaisen ajattelemaan. Mynheer van Swieten, "Michielin" kapteeni, sydäntä särkevin sanoin siinä vaimolleen valitteli ikävänsä, kun niin kauvan oli pitänyt olla poissa eikä kenties elinikinään enää saisi häntä nähdä, ellei Jumala salli ihmeen tapahtua. Saman kohtalon alaisena kuin hän on koko laivaväki. Mevrouw antakoon hänelle anteeksi, ettei hän tarkemmin kerro syytä poissa oloonsa — se on kerran niin eikä sille mitään voi. Hän on sanomattoman onneton eikä hänellä ole toivon kipinääkään pelastumisesta. Ulappa on hänen kotinsa. Sinne täytyy hänen jäädä tovereineen, kunnes kuolo hänet kärsimyksistä vapauttaa. Hänen kirjeensä tarkoituksena on lähettää vaimollensa lämpimimmät terveiset ja lohduttaa häntä toivolla, että jos tapaaminen maan päällä onkin mahdotonta, se kuitenkin tapahtuu haudan tuolla puolen. Muistelkoon hän miestään rakkaudella.