Päätään puistellen oli kapteeni Ruesdal kirjeen lukenut. Hän kertoi väelleen sen sisällyksen ja päätti, jos hän sattuu käymään Amsterdamissa, ottaa selon rouvasta, jolle salaperäinen kirje, oli osotettu.
Vielä samana vuonna hän voi aikeensa toteuttaa. Haarlem, joka sijaitsee Pohjoishollannissa, on kahden peninkulman päässä Amsterdamista, Suurta hankaluutta ei siis tuottanut pistäytyä sisäjärven rannalle, joka on tunnettu Haarleminmeren nimellä. Jos Ruesdal lieneekin vielä epäillyt Mevrouw van Swietenin olemassa oloa, niin hän huomasi perinpohjin erehtyneensä. Vähällä vaivalla hän löysi hänen huvilansa. Rouva-parka oli aivan pyörtyä, kun sai kirjeen mieheltään, jota hän jo oli pitänyt kuolleena, kun ei neljään vuoteen ollut saanut hänestä tietoa. Hän oli silloin lähtenyt "Michielillä" merille ja sitten tietymättömiin kadonnut. Mitään tietoa "Michielin" haaksirikosta ei ollut tullut ja siten oli vielä selittämättömämpää, miksi se ei ollut palannut. Rouva van Swieten ei voinut antaa vähintäkään tietoa, joka olisi edes jossain määrin selittänyt hänen miehensä kirjettä, ja yhtä tietymättömänä kuin oli tullutkin erosi Ruesdal hänestä. Asia oli hänestä nyt tullut niin huvittavaksi, ettei hän säästänyt vaivojaan etsiessään kauppamiestä, joka vieraan pursimiehen kertomuksen mukaan kerran oli asunut toisessa talossa Stunker-Yachte-Grachtin varrella. Löydettyään kauppiaan ja häneltä tiedusteltuaan hän kuuli, että noin neljä vuotta sitten hänen veljensä poika, nuori merimies, oli ruvennut "Michieliin" palvelukseen eikä sen perästä oltu hänestä mitään kuultu. Myöskin kauppaliikkeen van Brucker ja kumpp. johtajan Ruesdal etsi käsiinsä saadakseen tietää, että sen ja sen henkilön nimellä oli vekseli ollut olemassa, mutta sen omistaja ei ollut perinyt saatavaansa, sillä hän ei ollut koskaan kotiutunut merimatkalta, jolle läksi neljä vuotta sitten.
Täten oli siis todistettu, että van Swietenin aluksella ei ollut mitään yhteyttä "lentävän hollantilaisen" kanssa ja että onneton kapteeni ei suinkaan ollut jäänyt ajastaan jälelle. Miten tuon kummallisen laivan asiat oikeastaan olivat ja miksi se ei laskenut yhteenkään satamaan — pelkäsivätkö he viranomaisia vai oliko jokin kauhea tapaus pakottanut heitä vannomaan sellaisen valan — se jäi ainiaaksi selittämättä samoin kuin sekin seikka, että laiva "Circen" näkyvissä ollessa rajuilmassa oli kulkenut täysin purjein. Toivottiin kerran tämän salaisuuden hunnun yhtäkkiä kohoavan — mutta se toivo ei toteutunut. Onneton Mevrouw van Swieten muutti manan majoille saamatta enää milloinkaan tietoa miehestään eikä toistenkaan sallittu saada selitystä arvoitukseen. "Michielin" miehistö oli ja pysyi tietymättömissä.
Sorsan ammunta.
Asuessani Biloxissa Lousianassa, kävin usein Rostalesin perheen luona, jossa minua ystävällisesti vastuutettiin. Perheen isä oli noin viisikymmenvuotias mies, provencelaisen toimeliaisuuden tarkka kuva. Hänen vaimonsa, joka niinikään oli syntynyt Ranskassa, oli nähtävästi ollut hyvinkin kaunis. Rouva Rostales oli juuri täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Hän käytti osan ajastaan puolisonsa ja lastensa seurassa, toisen osan auttaessaan onnettomia kansalaisiaan, joista hän useita oli pelastanut keltakuumeesta, pelättävästä taudista, jonka hän onnellisesti paransi. Rouva Rostalesilla oli kolme erittäin kaunista tytärtä ja noin 16- tai 17-vuotias poika, jolla oli nuorten kreolien kaikki pahat taipumukset, vaan ei yhtään heidän hyvistä puolistaan. [Kreoli, Espanjan ja Portugalin ent. siirtomaissa eurooppalaisista vanhemmista syntynyt asukas.]
Olin taaskin muutamana päivänä ollut päivällisillä Rostalesissa. Koko perhe oli kokoutunut talon edustalle suunnattoman tammen juurelle, jonka tuuheat lehvät huoleti suojelivat viisikymmentä henkilöä auringolta. Puoli tusinaa meksikolaisia riippumattoja, jotka riippuivat siellä täällä puun vahvoissa oksissa, kiikkui ilmassa ja sama määrä kiikkutuolia keinui maassa. Jokainen oli mielensä mukaan valinnut mukavimman asennon juodakseen oivallista kahvia tai polttaakseen oikeata Havannan tupakkaa. Pienet neekeripojat ja -tytöt ajelivat puiden lehvillä kärpäsiä ja löyhyttelivät samalla ilmaa, sillä kuumuus oli kerrassaan tukehuttava.
Suloisesta kreolilaisesta levosta herätti minut provencelaisen isäntäni ääni.
— Karoliina, — hän sanoi rouvalleen, jatkaen edellistä keskusteluaan, — sinä et saa neekerejä koskaan houkuttelemalla tottelemaan. Sitä ilkeätä rotua täytyy kohdella aivan toisin.
— Mitä ajattelet, ystäväni? vastasi rouva lempeästi. — He sanovat myrskyn olevan tulossa. Onko siis ihme, että heitä pelottaa eikä kukaan uskaltau viemään paimenellemme Pointe-aux-Joncsiin ruokavaroja. [Pointe-aux-Joncs, pieni saari rannikolla.]
— Odottappas, odottappas vähäsen! murahti Rostales. — Kyllä minä saan ne jaloilleen myrskystä huolimatta.