No, kun Dorothy pääsi saliin, niin hän kuului ryhtyneen tanssimaan joitakin uusia askeleita, joita oli teatterissa oppinut. Tarkoitan, ettei kukaan ollut häntä ollenkaan pyytänyt, mutta ihmeellistä kyllä, sensijaan että jokainen olisi närkästynyt, olivat kaikki mielissään. Ja he alkoivat taputtaa käsiään. Ja sitten Dorothy päätti laulaa muutamia koomillisia laulunpätkiä, jotka joku tytöistä oli sepittänyt heidän oman pukuhuoneensa seinien sisälle ja jotka eivät olleet aiotut laulettaviksi edes teatterissa, saatikka salongissa. Mutta ne musiikinharrastajat eivät suinkaan suuttuneet, vaan ihastuivat yhä enemmän ja alkoivat tunkeutua takaisin saliin niin lukuisasti, että jousikvartetilta, joka ponnisteli päästäkseen sieltä ulos, melkein murskattiin shello.
Ja Dorothysta tuli koko seuran sielu. Charlie Breene seisoi ylpeänä vieressä ja katseli häntä lemmenliekki silmissään. Ja rouva Breenen täytyi lopuksi astua esille ja tarttua Dorothyn käsikynkkään pysähdyttääkseen hänet. Sillä hän sanoi vierailleen, etteivät he saaneet sallia sen rakkaan lapsen uuvuttaa itseään liiaksi.
Sitten Dorothy alkoi jättää hyvästi emännälleen, ja monetkin vieraista kerääntyivät yhä hänen ympärilleen kuuntelemaan, koska Dorothy oli saavuttanut vähän mainetta "seuran hauskuuttajana". Siksipä rouva Breene oli Dorothylle tosiaankin enemmän kuin herttainen ja tarttui Dorothyn käteen ja näkyi haluavan pitää pienen keskustelunkin. Mutta Dorothy ei voinut ymmärtää, mitä hän sanoi, koska rouva Breene ei kuulemma voinut hillitä itseään puhumasta ranskaa. No, Dorothy oli kylläkin oppinut muutamia meksikolaisia sanoja ollessaan Etelä-Kaliforniassa, joten Dorothy antoi hänelle takaisin meksikonkielellä. Mutta Dorothyn ei olisi tosiaan tullut puhua meksikoa sellaiselle hienostuneelle seurapiirien johtohenkilölle kuin rouva Breene on, koska tuskin kukaan seurapiirien johtaja osaa meksikonkieltä, ja Dorothy oli niin syvästi tietämätön, ettei hän tiennyt, että meksikonkielellä haasteleminen on merkkinä perin huonosta sivistyksestä silloin, kun puhetoveri ei ymmärrä meksikonkielestä hajuakaan.
No, lopuksi Dorothy käski meksikonkielellä rouva Breeneä "menemään sinne, missä Turkinpippuri kasvaa", ja sitten hän tarttui Charlien käsivarteen ja kumarsi itsensä ulos. Ja kaikkein viimeiseksi hän näki, että rouva Breene seisoi Dorothya ihailevien vierattensa keskellä, narskutellen hampaitaan ja sanoen Charlielle, että hänen pitäisi tuoda pikkuystävänsä taloon joskus toistekin.
Ja kun he sitten pääsivät ulos, oli Charlie seitsemännessä taivaassa, koska se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä oli siihen määrin hyväksynyt jonkun teatteritytön, että oli pyytänyt häntä tulemaan jälleen. Ja jokainen muukin oli niin ihastunut Dorothyyn, että Charlie oli kovin, kovin ylpeä. Ja niin hän pyysi Dorothya morsiamekseen.
Mutta Dorothy oli tapansa mukaan epäluuloinen. Sillä hän oli saanut päähänsä sen ajatuksen, että rouva Breenen innostus oli teennäistä ja voisi raueta, kun seisottaisiin alttarin edessä. Senvuoksi hän pyysi Charlielta ajatusaikaa miettiäkseen ehdotusta. Mutta Dorothy sanoo, että häntä oikeastaan viehätti sellainen ajatus, että hän voisi vastata rouva Breenen vieraanvaraisuuteen kutsumalla hänet heidän hääaamiaiselleen. Minusta siis Dorothynkin kaltainen tyttö voi joskus saada hauskan päähänpiston.
Kymmenes luku
No, Dorothy alkoi miettiä asiaa joka puolelta. Mutta Charlie ei tosiaan ollut sellainen herrasmies, joka tehoo hänenlaiseensa tyttöön. Sillä Charlie kulutti kaiken aikansa kertomalla hänelle, että hän oli ihmeellinen ja ettei hän itse ollut yhtään mitään. Ja Dorothy taas pitää herrasmiehistä, jotka luulevat, ettei mikään muu ole ihanteellista kuin he itse, ja antavat hänenkin sen tietää. Ja jos ne lisäksi odottavat häneltä lahjoja, niin hänen ihailunsa on täydellinen. Mutta Charlie kulki väärää polkua hänen sydämeensä ja lähetteli hänelle ryöppynä kämmekkäitä ja suloisia lemmenlehtisiä, kirjoittaen aina jotakin runollista niinkuin: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" Ja sitten Dorothy päätteli, ettei Charlie ollutkaan kovin älykäs, sillä miksi hän muutoin olisi pitänyt hänen kaltaistaan tyttöä ihmeellisenä?
No, siihen aikaan herra Ziegfield sähkötti Portlandiin Oregoniin, tilaten sieltä soittokunnan nimeltä Hendersonin Jazzikuoro, joka oli kehittynyt kotiseutunsa maaperällä ja tullut kuuluisaksi. Tämä jazzikuoro siis vihdoin saapui New Yorkiin, ja herra Buck toimitti heidät teatteriin. Ja Hendersonin soittokunnassa oli saksofonin soittaja nimeltä Lester, joka sai ainoastaan kuusikymmentäviisi dollaria viikossa. Ja siitä johtui, että hän ryhtyi lainailemaan.
Minusta tosiaan tuntuu, ettei minun ole pantava paperille, mitä tapahtui, kun Dorothy tottui lainaamaan rahoja Lesterille. Sillä samaan aikaan, kun miljoonamies tavoitteli hänen kättään, täytyi hänen rakastua saksofonin soittajaan. Ja ainoa hyvä syy, minkä hän saattoi muistaa, oli se, että tuo mies soitti saksofoonia jumalallisesti, sillä hän se oli, joka pitkin voihkimisin esitti Sinisten soolo-osat. Ja minä tosiaan luulen, että saksofoni tekee tytön mielen romantilliseksi, jollei hänellä ole aika paljon tahdonvoimaa.