No, Dorothy sanoi, että he vihdoin saapuivat vanhaan tammiseen ruokasaliin, jossa Dorothy sanoi hänen kunniakseen katetun pöydän ihan muistuttaneen hautajaisia. Ja juuri kun he istuutuivat aterioimaan, astui mahtava Jefferson Breene itse sisälle. Mutta kun hän tuli huoneeseen, havaitsi Dorothy, että hän oli tuon herran jo ennenkin tavannut erään Gloria-nimisen tytön huoneessa teatterissa, sillä erotuksella vain, että hän Glorian huoneessa käytti salanimeä Jones. Ja kun Jefferson Breene esitettiin Dorothylle, niin mies tosiaan suuresti hämmästyi. Mutta hän ei näkynyt haluavan mainita heidän aikaisemmasta tuttavuudestaan perheen keskuudessa, vaan luki sensijaan pöytärukouksen.
Ja sitten päivällistä syödessään Jefferson Breene jutteli Dorothylle ihan tuttavallisesti nykyaikaisen elämän varjopuolista ja johti keskustelun lopuksi siihenkin, että hän oli tavannut Dorothyn Glorian huoneessa. Ja sitten hän selitti Dorothylle mielenkiintonsa Gloriaan johtuvan siitä, että hän tahtoi auttaa tyttöä joutumasta pahoille teille. Sillä hän sanoi uskovansa sellaiseen teoriaan, että jos herrasmiehet toimittaisivat tytöille kalliita asuntoja, autoja ja jalokiviä palkkioksi siitä, että nämä karttoivat vääriä tekoja, eivätkä päinvastaisessa tarkoituksessa, niin maailma olisi todellakin parempi kuin nyt. Hän kertoi siis Dorothylle, että juuri niin hän menetteli Gloriaa kohtaan. Mutta Dorothy tukki suunsa, koska hän sanoo, että sitä ainoata vastausta, jonka hän sille vanhalle käelle olisi keksinyt, ei olisi sopinut lausua julki hienostuneessa kodissa.
Ja sitten rouva Breene alkoi kysellä Dorothylta teatterityttöjen elämäntapoja. Sillä rouva Breene näkyi olleen niin vapaamielinen, ettei hän häikäillyt kuulla elämästä kuinka paljon tahansa. Mutta Dorothy sanoo rouva Breenen olettaneen, että koomillisen teatterin tytöt olivat kuin punamuurahaisia, eikä Dorothy tiennyt kylliksi punamuurahaisista vastatakseen hänen kysymyksiinsä. Sitten Dorothy yritti vihjaista Charlielle, että tämä keksisi nopean verukkeen lähteä ulos heti kun päivällinen oli syöty. Mutta Charlie ei ymmärtänyt hänen merkkiään, koska hän näkyi luulevan, että he olivat järjestäneet Dorothylle hauskan illan.
Sitten päivällinen oli tuskin päättynyt, kun jousikvartetti saapui. Ja sitten alkoi seuraelämän ihmisiä tipahdella sisälle soitto-ohjelmaa kuuntelemaan. Ja rouva Breene oli niin herttainen Dorothya kohtaan, että valitsi suuritittelisimmät aristoraatit esitelläkseen heille Dorothyn, vaikkei Dorothy tiennyt, miksi heitä oli puhuteltava. Mutta sensijaan että olisi ottanut tilaisuudesta vaarin ja hankkinut itselleen ystäviä Dorothy salli vain jokaisen nähdä hänen kurjuutensa. Ja se ilme, joka tulee Dorothyn kasvoille, kun hän on kärsimäisillään enemmän kuin mitä hän voi kestää, melkein saa ihmiset luulemaan häntä kierosilmäksi. Niinpä seurapiirien ihmiset alkoivatkin jättää Dorothyn ankarasti yksikseen. Ja rouva Breene askarrutti Charlieta käskemällä hänen asettaa pieniä kullattuja tuoleja yltympäri salin, joten hän ei ehtinyt Dorothyn pakeille ja pitämään hänelle seuraa. Ja joka kerta, kun hän vilkaisi salin poikki Dorothyyn, istui tämä ypöyksin ja näytti ihan epäpopulaarilta, perin sopimaton ilme kasvoillaan. Ja minä tosiaan pelkäänkin, että Charlie alkoi ihmetellä.
Lopuksi sitten rouva Breene astui lattian poikki Dorothyn luo ja sanoi hänelle, että hänen tulisi hymyillä, riemuita ja yhtyä keskusteluun. Mutta Dorothy ei osaa ponnistella ja hymyillä susiteessä niinkuin meidän muiden on tehtävä. Ja lopuksi jousikvartetti alkoi soittaa jotakin, mitä ohjelmassa sanottiin Bachin fuukaksi, ja Dorothysta alkoi tuntua vielä pahemmalta.
Mutta nyt alkoivat rouva Breenen omat vastukset. Sillä rouva Breene ei voinut millään pelillä saada niitä musiikin harrastajia pysymään hiljaa. Heti kun hän oli saanut yhden kuuntelijaryhmän hillitsemään kielensä, alkoi toinen ryhmä toisaalla salissa supatella keskenään. Ja rouva Breenen täytyi tungeskella kaikkien kullattujen tuolien välitse ja kuiskata heille: "hst, hst!"
Mutta sitten alkoivat musiikinharrastajat salissa jälleen meluta. Ja rouva Breene yritti hillitä heitä etäämpää. Mutta se oli tosiaan kuin veden kaatamista hanhen selkään. Hänen täytyi siis tungeksia takaisin kaikkien kullattujen tuolien välitse hillitäkseen heitä jälleen siellä salin puolella. Ja hänen täytyi ponnistella kuin troijalaisen, silti mihinkään tositulokseen pääsemättä. Ja jousikvartetti alkoi mulkoilla yhä synkemmin.
Ja lopulta tilanne kävi vielä pahemmaksi. Sillä joku huomasi, että hovimestari järjesteli samppanjalaseja kirjastossa. Ja sitten alkoi todellinen kansanvaellus sinne päin, kunnes salissa ei ollut jäljellä kuin neljä henkilöä, nimittäin jousikvartetti. Ja rouva Breene melkein kiivastui. Ja hän ryntäsi kirjastoon, mutta hänen sinne päästyään se oli sullottu ovea myöten täyteen musiikinharrastajia. No, vihdoin hänen onnistui tunkeutua joukon lävitse, ja hän sanoi heille, että samppanjapulloja ei avattaisi ennenkuin soitannollinen ohjelma oli suoritettu, joten heidän oikeastaan olisi parasta tyytyä kuuntelemaan jousikvartettia. Niin hän työnsikin heidät kaikki ulos ja lukitsi oven, ja he päättivät lopuksi mennä takaisin saliin ja olla hiljaa. Mutta rouva Breene ei tiennyt, että eräs vieraista tuli teljetyksi kirjastoon hovimestarin ja kaiken sen samppanjan kera. Ja se sinne teljetty vieras oli tietenkin Dorothy.
Ja hovimestari ja Dorothy kuuluivat heti alkaneen tulla tuttaviksi. Sillä hovimestari itse oli ihan bolsheviikkisessa mielentilassa, koska se olisi oikeastaan ollut hänen vapaailtansa. Ja hän kuului olleen saksalainen hovimestari, joka rakasti musiikkia ja senvuoksi oli ostanut itselleen oopperapiletin Lohengryyniin. Mutta tietenkin hänen täytyi jättää se sikseen. Eikä hän voinut edes kuunnella jousikvartettia, koska kirjaston ovi oli täytynyt sulkea vieraiden käyttäytymisen vuoksi. Siksipä hän näkyi ajattelevankin, että tässä maailmassa on musiikin kuunteleminen ainoastaan varakkaille suotu etuoikeus. Ja niin hän ja Dorothy ottivatkin ryypyn unohtaakseen huolensa.
No, samppanja on parasta laatua, minkä vuoksi he kaatoivat lisää, ja ennenkuin Dorothy muuta tiesikään, alkoi hän tulla hilpeämmäksi ja tunsi voivansa paremmin. Ja Dorothy sanoo, että sitten kun jousikvartetti oli suoriutunut ohjelmastaan, oli hän päässyt tilaan, jossa hän oli niin onnellinen kuin ikinä kala vedessä. Niinpä hän lähtikin kirjastosta ja palasi vierasjoukon välitse saliin, hymyillen oikealle ja vasemmalle ja tervehtien herttaisesti ihmisiä, joille ei häntä ollut esiteltykään.