'Herrat pitävät vaaleaverisistä' - Anita Loos

Eilen illalla tapasimme todellakin Walesin prinssin. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli hakemaan Dorothya ja minua ja saattoi meidät erään ladyn taloon, jossa oli hyväntekeväisyysjuhla armeliaisuutta varten. Walesin prinssi on todella ihmeellinen. Tarkoitan, että jollei hän olisikaan prinssi, olisi hän sittenkin ihmeellinen, sillä milloin vain harjoitetaan hyväntekeväisyyttä jotakin armeliaisuutta varten osaa hän seurustella ihmisten kanssa aivan kuin olisi siihen tottunut. Ja sitten hän aina tanssii ihan jokaisen kanssa juuri armeliaisuudesta. Ja majuri Falcon vei Dorothyn ja minut hänen luokseen ja esitteli meidät toisillemme, ja minä tulin kovin liikutetuksi, kun hän pyysi minua tanssiin. Ja minä päätin kirjoittaa päiväkirjaani jok'ikisen sanan, minkä hän sanoi, niin että aina voin palata sitä lukemaan ja yhä lukemaan, kun olen oikein vanha. Ja sitten me aloimme tanssia, ja minä kysyin häneltä vieläkö hän jaksoi pitää hevosista, ja hän sanoi, että kyllä vaan. Ja kun meidän tanssimme oli päättynyt, pyysi hän Dorothylta tanssia, mutta Dorothy ei koskaan opi, kuinka pitää prinssin edessä käyttäytyä, sillä hän heitti minulle viuhkansa ja sanoi: "Pidä tätä sillävälin, kun minä sipsutan uuden lehden Englannin historjaan", ja ihan Walesin prinssin nenän edessä. Ja minä olin kovin, kovin harmissani Dorothyn tanssiessa Walesin prinssin kanssa, koska hän jutteli Walesin prinssille herkeämättä kaiken aikaa, ja kun tanssi oli päättynyt, kirjoitti Walesin prinssi kalvosimeensa muutamia hänen alati käyttämiään jokapäiväisyyksiä. Ja jos hän siis mainitsee jollekulle mahtavalle henkilölle, että hän on "kiva mies", ja toistaa jonkun muun, Dorothyn käyttämän puolivillaisuuden, niin varmaankin minua moititaan siitä, että olen tuonut moisen tytön englantilaisiin seurapiireihin. Kun siis Dorothy palasi, oli meillä pienoinen riitakin, koska Dorothy sanoi, että minusta Walesin prinssin tavattuani on tulemassa liian englantilainen. Mutta tositeossa minä aionkin sanoa, että usein muistelen isäukkoa, joka elelee siellä Arkansasissa ja hänellä oli usein tapana kertoa, että hänen isoisänsä oli tullut jostakin Australia-nimisestä paikasta Englannista, joten minä tosiaan sanonkin, ettei ole ihmekään, jos Englanti joskus purskahtaa minussa näkyviin. Sillä jos tyttö ikäänkuin puhuu Englannin murteella, on se minusta tosiaan varsin somaa.

Huhtikuun 20 p:nä.

Eilen illalla minä todella ajattelin, että minun tulisi alkaa kasvattaa Possua kohtelemaan tyttöä niinkuin ameriikkalaiset herrasmiehet tyttöjä kohtelevat. Niinpä pyysin häntä tulemaan teelle saliimme hotelliin, koska minulla oli pahanlainen päänkivistys. Tarkoitan, että tosiaan näytän varsin sirolta vaaleanpunaisessa kotipuvussani. Ja minä lähetin erään näppärän hotellipojan, Dorothyn ja minun tuttavani, joka on vallan veikeä poika, nimeltään Harry, ja jonka kanssa me haastelemme aika paljon. Ja minä annoin Harrylle kymmenen puntaa englantilaisten rahaa ja käskin hänen mennä kaikkein kalliimman kukkaskauppiaan myymälään ostaakseen minulle kovin, kovin kalliita orkideja kymmenellä punnalla ja tuodakseen ne saliimme neljännestä yli viiden mitään muuta virkkaamatta kuin että ne olivat minulle.

Sitten Possu tuli teelle, ja me joimme teetä, kun Harry tuli sisälle eikä sanonut sanaakaan, vaan antoi minulle aika ison laatikon ja sanoi, että se oli minulle. Sitten minä avasin laatikon, ja ihan tottakin siellä oli tusina mitä komeimpia orkideja. Sitten minä etsin korttia, mutta eihän siellä tietenkään mitään korttia ollut, ja minä tartuin Possuun ja sanoin, että minun oli häntä oikein hartaasti syleiltävä, koska kukkien täytyi olla häneltä. Mutta hän sanoi, ettei hän ollut niitä lähettänyt. Mutta minä sanoin, että hän se tietysti oli, sillä minä sanoin, että Lontoossa oli vain yksi ainoa herrasmies, joka oli niin herttainen ja jalomielinen ja jolla oli niin lämmin sydän, että hän lähettäisi tytölle tusinan orkideja, niinkuin hän nyt oli tehnyt. Hän tahtoi edelleenkin kieltää. Mutta minä sanoin tietäväni, että se oli hän, koska Lontoossa ei ollut toista niin ihmeellisen ihmeellistä ja merkillistä herrasmiestä, että lähettäisi tytölle tusinan orkideja joka päivä, kuten hän. Niin minun täytyi tosiaan pyytää anteeksi, että halasin häntä niin kiihkeästi, mutta minä sanoin hänelle, että minä olin niin täynnä sysäyksiä ja innoituksia, että kun minä tiesin hänen aikovan lähettää minulle tusinan orkideja joka päivä, riemastuin siitä niin kovin, etten voinut itseäni hillitä.

Sitten Dorothy ja Gerald tulivat sisälle, ja minä kerroin heille, mikä ihmeen ihmeellinen herrasmies Possu näytti olevan, ja sanoin heille, että kun herrasmies lähettää tytölle tusinan orkideja joka päivä, niin hän tosiaan oli mielestäni kuin prinssi. Ja Possu punastui kovin ja oli tosiaan kovin, kovin mielissään eikä enää kieltänyt, että hän oli kukat lähettänyt. Sitten minä aloin hupsutella hänen kanssaan ja sanoin hänelle, että hänen oli pidettävä varansa, koska hän tosiaan oli hyvin komean näköinen ja minä olin niin herkkä, että vielä jonakuna päivänä saatoin unohtaa itseni ja muiskauttaa hänelle suukkosen. Ja Possu tunsi tosiaan hyvin, hyvin suurta mielihyvää siitä, että hän oli niin komean näköinen herrasmies. Hän ei voinut olla punastumatta tuon tuostakin ja nauraa irvisti kaiken aikaa koko naamallaan toisesta korvasta toiseen.

Sitten hän kutsui meidät päivällisille, ja hän ja Gerald menivät muuttamaan vaatteita päivällistä varten. Ja sitten Dorothylla ja minulla oli heidän mentyään pikku riitakin, kun Dorothy kysyi minulta, oliko minun isäni murtovaras vai maantierosvo. Mutta minä vastasin hänelle, etten minä ollut kyllin hienostumaton kuluttaakseni aikaani herrasmiehelle, joka oli vain palkattu ammattitanssija, silloin kun hänellä oli jotakin hommaa. Ja Dorothy sanoi, että Gerald oli herrasmies, koska hän oli kirjoittanut hänelle aateliskilvellä varustetun kirjelipun. Mutta minä käskin hänen koettaa, kelpaisiko se kilpi syötäväksi. Ja sitten meidän täytyi mennä pukeutumaan.

Nyt tänä aamuna Harry, se meidän poikatuttavamme, joka on hotellin juoksupoika, herätti minut kello kymmeneltä, koska hänellä oli tusina orkideja laatikossa Possulta. Ja kun Possu nyt tottuu ostamaan tusinan orkideja joka päivä, niin lopuksi näyttää timanttinauha hänestä varsin hyvältä kaupalta. Sillä minä ajattelin aina, että rahojen tuhlaus on vain totuttu tapa, ja jos saa herrasmiehen ostelemaan tusinan orkideja kerrallaan, oppii hän tosiaan varsin hyviä tapoja.

Huhtikuun 21 p:nä.

No, niin, eilen illalla minä vein Possun ostoksille Bond Street-nimiselle kadulle. Ja minä vein hänet jalokivimyymälään, sanoen haluavani hopeista kuvaraamia, koska minun oli saatava hänen valokuvansa ja tahdoin kehystää sen sellaiseen. Sillä minä sanoin Possulle, että kun tyttö joutuu tuntemaan niin uhkean herrasmiehen kuin hänet, haluaa hän pitää hänen kuvaansa toalettipöydällään voidakseen sitä oikein paljon katsella. Ja Possu tuli ihan nenästä vedetyksi. Katselimme siis hopeisia kuvakehyksiä. Mutta sitten minä sanoin hänelle, että minusta ei hopearaami tosiaan ollut kyllin hyvä hänen muotokuvalleen; olinhan vain unohtanut, että oli kultaraamejakin, kunnes niitä täällä näin. Aloimme siis katsella kultaisia valokuvaraameja. Ja sitten kävi ilmi, että hänen kuvansa oli otettu upseerin univormussa. Silloin minä sanoin hänelle, että hänen täytyi näyttää niin komealta upseeripuvussa, että kultakehyksetkään eivät minusta olleet kyllin hyviä; mutta kun siellä ei ollut platinakehyksiä, täytyi meidän ostaa paras, minkä löysimme.

Sitten minä kysyin häneltä, voisiko hän huomenna pukeutua vormuunsa, koska minä kernaasti näkisin hänet siinä, ja sitten menisimme rouva Weeksin teekutsuihin. Ja sitten hän tuli tosiaan hyvin iloiseksi, sillä hän irvisti koko naamallaan ja lupasi noudattaa pyyntöäni. Sitten minä sanoin hänelle, että minunlaiseni pikku etana näyttäisi olemattoman vähäpätöiseltä astuessaan hänen komean univormunsa rinnalla. Ja sitten me aloimme katsella rannerenkaita, mutta muuan hänen naistuttavansa, joka on hyvä ystävä hänen vaimolleen, joka asuu heidän maahuvilassaan maalla, tuli myymälään, ja Possu aivan hermostui, kun hänet tavattiin jalokivikaupasta, jollaisessa ei ollut käynyt moniin vuosikausiin, ja niin meidän oli pakko mennä tiehemme.