Lontoossa pidetään kovin, kovin suurta melua ihan tyhjästä. Tarkoitan, että Lontoo ei tosiaan ole mitään. Niinpä ne pitävät suurta melua tornista, joka tosiaan ei ole edes niin korkea kuin Hickoxin rakennus Little Rockissa Arkansasissa ja kelpaisi ainoastaan savupiipuksi johonkin torniimme New Yorkissa. Ja sir Francis Beekman tahtoi, että menisimme katsomaan sitä tornia, koska hän sanoi, että eräältä oikein kuuluisalta kuningattarelta siellä muuanna aamuna katkaistiin pää, ja Dorothy huudahti: Olipa se aika hupsu, kun nousi sinä aamuna vuoteeltaan! Se on tosiaan ainoa järkevä sana, minkä Dorothy Lontoossa on lausunut. Emme siis viitsineet astua ulos autosta.
Emmekä me sitten enää menneet katsomaan useampia nähtävyyksiä, koska eräässä kovin, kovin sirossa uudessa ravintolassa, nimeltä Kafee dö Parii, todella tarjoillaan ihastuttavia samppanjagrogeja, jollaisia ei voisi saada New Yorkissa, ei rahalla eikä rakkaudella, ja minä sanoin Possulle, että matkustellessa täytyy todella käyttää hyväkseen kaikkea, mitä kotona ei ole saatavissa.
Ja kun Dorothy ja minä sitten olimme Kafee dö Pariissa sivelemässä ihojauhetta neniimme naisten pukuhuoneessa, tapasimme ameriikkalaisen tytön, jonka Dorothy oli tuntenut Folliesissa, mutta joka nyt asuu Lontoossa. Ja hän kuvaili meille Lontoon kiireestä kantapäähän. Ja herrasmiehillä kuuluu Lontoossa olevan sellainen perin kummallinen tapa, etteivät he anna tytöille paljon lahjoja. Tarkoitan, että englantilaiset tytöt todella näkyvät tyytyvän kultaiseen savukeimukkeeseen tai jonkinlaiseen rannerenkaaseen, joka on vain kultaa ilman mitään kiviä ja jonka ameriikkalaiset tytöt tosiaan antaisivat palvelijattarelleen. Ja hän sanoi, että siitä voi arvata, minkälaisia englantilaiset herrasmiehet ovat, kun tietää, etteivät edes englantilaiset säätyläisnaiset heiltä mitään saa. Ja hän sanoi, että sir Francis Beekman oli tosiaan kautta Lontoon kuulu siitä, ettei hän tuhlannut edes niin paljoa rahoja kuin englantilaiset herrasmiehet yleensä. Ja Dorothy ja minä jätimme sitten hyvästi Dorothyn tyttötuttavalle, ja Dorothy virkkoi: "Sanokaamme näille kahdelle miestuttavallemme, että meillä on paha päänkivistys ja että palaamme Ritziin, missä miehet ovat ameriikkalaisia." Sillä Dorothy sanoi, että sir Francis Beekmanin seura on liian suuri hinta muutamista lasillisista samppanjagrogia. Mutta minä sanoin Dorothylle, ettei vielä kannattanut hellittää ja että minusta olisi somaa, jos ameriikkalainen tyttö osaisi kasvattaa sellaista englantilaista herrasmiestä kuin Possua.
Niin me palasimme pöytään, ja minun täytyy melkein myöntää, että Dorothy on oikeassa Possuun nähden, koska se mielellään haastele? aika paljon ja aina juttelee eräästä ystävästään, joka oli vallan kuuluisa kuningas Lontoossa, nimeltä kuningas Edward. Ja Possu sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi niitä sukkeluuksia, joita kuningas Edward aina veisteli, ja ettei hän koskaan unohtaisi sitä kertaa, kun oltiin huvipurressa ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja kuningas Edward nousi ja sanoi: "En välitä, mitä te teette, hyvät herrat, mutta minä poltan sikaarin." Ja sitten Possu nauroi kovin, kovin äänekkäästi, ja tietysti minäkin nauroin kovin, kovin äänekkäästi ja sanoin Possulle, että hän oli ihan ihmeellinen leikinlaskija. Tarkoitan, että voi aina tietää, milloin on naurettava, koska Possu aina nauraa ensimmäiseksi.
Ja sinä iltapäivänä kuulivat useat rouva Weeksin naistuttavat, että minä aioin ostaa timanttidiadeemin, ja he soittivat meille ja pyysivät meitä kotiinsa teelle, joten Dorothy ja minä menimme ja otimme mukaamme herrasmiehen, jonka Dorothy oli tavannut eteisessä ja jolla on kovin, kovin komea ulkonäkö, mutta hän on vain englantilainen ammattitanssija eräässä kahvilassa, milloin hänellä on hommaa.
Menimme sitten teelle erään rouvan luo, jonka nimi oli lady Elmsworth, ja hänellä taas näkyi olevan meille ameriikkalaisille myytävänä öljyvärillä maalattu öljyvärikuva jostakin esi-isästään. Mutta minä sanoin hänelle, että minun isäni oli vähintäänkin yhtä kaunis, mutta ettei minulla ollut hänestä mitään muotokuvaa, sillä aina kun kehoitin häntä menemään valokuvaajalle, vihelteli hän vain eikä ollut tietääkseenkään.
Kun me sitten tapasimme rouvan, nimeltä lady Chizzleby, joka halusi kutsua meidät kotiinsa teelle, niin sanoimme hänelle, ettemme tosiaan tahtoneet ostaa mitään. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään myydä, vaan että hän olisi lainannut meiltä viisi puntaa. Emme siis menneet ja olen todella iloinen, ettei herra Eisman saapunut Lontooseen, koska kaikki englantilaiset rouvat kutsuisivat hänet teelle ja hän saisi kokonaisen vaununlastin helminauhoja päänsä siteiksi ja antiikkisia koirankuvia, joista ei kellään ole iloa.
Ja eilen illalla Possu ja minä ja Dorothy ja tanssija, jonka nimi on Gerald, menimme Kit-Kat-kerhoon, koska Geraldilla ei ollut mitään parempaa hommaa, kun hän on työttömänä. Ja sitten Dorothy ja minä hiukan riitelimmekin, kun minä sanoin Dorothylle, että hän tuhlasi paljon aikaa hukkaan lähtiessään työttömän herrasmiehen kanssa, mutta Dorothyn tapaista on aina pihkaantua johonkuhun ihan tosissaan eikä hän koskaan opi, kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että minusta aina tuntuu siltä, että jos tytöstä on todella hauskaa herrasmiehen seurassa, joutuu hän ihan alakynteen, eikä siitä voi mitään todellista hyvää koitua.
No, tästä illasta tulee oikea ilta, koska majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut tanssiin erään ladyn taloon tänä iltana tavataksemme siellä Walesin prinssin tänä iltana. Ja nyt minun täytyy valmistautua Possun seuraan, koska hänestä ja minusta näkyy tulevan vallan hyvät ystävät, vaikkei hän olekaan vielä minulle kukkia lähettänyt.
Huhtikuun 19 p:nä.