Sitten menimme Madrid-nimiseen paikkaan teelle? Ja siellä oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että näin Dollyn sisaret ja Helmenhohtavan ja rouva Coreyn ja rouva Nashin kaikki jälleen uudestaan.
Sitten menimme päivälliselle ja sitten Mongmartiin, ja siellä oli tosiaan jumalaista, koska näimme heidät kaikki jälleen uudestaan. Tarkoitan että Mongmartissa on oikea ameriikkalainen jazzorkesteri ja aika paljon new-yorkilaisia, jotka me tunsimme, ja tuntui vallan siltä kuin olisimme olleet New Yorkissa, mikä oli jumalaista. Ja sitten me palasimme Ritziin. Sitten Dorothylla ja minulla oli pikku riitakin, kun Dorothy sanoi, että minä meidän Pariisia katsellessamme kysyin varakreiviltä, mikä oli sen tuntemattoman sotilaan nimi, joka oli haudattuna aika suuren muistopatsaan alle. Silloin minä sanoin, ettei aikomukseni ollut sitä kysyä häneltä, jos niin teinkään, sillä minähän tarkoitin vain kysyä häneltä sen sotamiehen äidin nimeä, sillä kuolleen sotamiehen äiti on aina se, jota minä aina näyn ajattelevan enemmän kuin sitä kuollutta sotamiestä, joka on kuollut.
Ja se ranskalainen varakreivi aikoo käydä tapaamassa aamulla, mutten minä aio ottaa häntä vastaan. Sillä ranskalaiset herrasmiehet tuottavat tosiaan aina pettymyksen. Tarkoitan, että ne vievät meidät vallan veikeihin paikkoihin, joissa tuntee elämänsä vallan hauskaksi ja luulee tosiaan viettävänsä ihanan hetken. Mutta kun tulee kotiin ja miettii sitä kaikkea, niin kaikki, mitä tyttö on saanut, on kahdenkymmenen frangin hintainen viuhka, joka ei rahassa merkitse juuri mitään, ja nukke, joita ravintoloissa lahjoitellaan ilmaiseksi. Tarkoitan, että tytön tulee pitää varansa Pariisissa, sillä muutoin hänellä olisi Pariisissa niin hauskaa, ettei hän pääsisi puusta pitkään. Sen vuoksi tosiaan ajattelenkin, että ameriikkalaiset herrasmiehet ovat sittenkin parhaita, sillä vaikka suutelo kädelle tuntuukin varsin ihanalta, niin timantti- ja safiirirannerengas kestää iankaiken. Sitä paitsi en luule, että minun tulisi lähteä kenenkään pariisilaisen herrasmiehen mukaan, koska herra Eisman saapuu tänne ensi viikolla, ja hän sanoi minulle, että ainoat herrasmiehet, joiden kanssa hän soisi minun seurustelevan, ovat nerokkaat herrasmiehet, jotka voivat kasvattaa tytön aivoja. Mutta minä en tosiaan näy näkevän monta herrasmiestä täällä Ritzissä, jotka näyttävät siltä, että kehittäisivät tytön aivoja. Huomenna siis lähdemme ostoksille ja minusta näyttää tosiaan liian paljolta toivoa löytäväni herrasmiestä, jota herra Eisman pitäisi sopivana tyttöjen älyjen kehittäjäksi ja joka viitsisi lähteä meidän kanssamme ostoksille.
Huhtikuun 29 p:nä.
Eilen vasta oli päivä. Tarkoitan, että Dorothy ja minä olimme juuri lähdössä ostoksille, kun puhelin soi ja ilmoitettiin, että lady Francis Beekman oli alhaalla ja halusi tulla yläkertaan. Siitä minä ihan hämmästyin. Tarkoitan, etten tiennyt, mitä sanoin, ja niin sanoin: hyvä on. Sitten minä kerroin Dorothylle, ja me löimme viisaat päämme yhteen. Sillä lady Francis Beekman kuuluu olevan sen sir Francis Beekman-nimisen herrasmiehen vaimo, joka ihaili minua Lontoossa ja näkyi ihailevan minua niin paljon, että kysyi saisiko hän lahjoittaa minulle timanttidiadeemin. Ja näytti siltä, että hänen vaimonsa oli täytynyt siitä kuulla, ja näytti todella siltä, että hän sen vuoksi oli saapunut suoraa päätä Lontoosta. Ja kun ovelle kolkutettiin oikein, oikein kovaa, pyysin minä häntä tulemaan sisälle. Ja lady Francis Beekman tuli sisälle ja hän oli aika kookas rouva, joka paljonkin muistutti Bill Hartia. Tarkoitan, että lady Francis Beekman Dorothyn mielestä muistutti paljonkin Bill Hartia, vaikka hän tosiaan sanoo hänen vielä enemmän muistuttavan Bill Hartin hevosta. Ja hän lienee sanonut, että jollen heti antaisi takaisin timanttidiadeemia, nostaisi hän siitä aika melun ja tärvelisi minun maineeni. Sillä hän sanoi, että koko jutussa täytyi tosiaan olla jotakin vinossa. Sir Francis Beekman ja hän kuuluivat näetten olleen naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta, ja viimeinen lahja, jonka hän vaimolleen antoi, oli vihkisormus. Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Rouvaseni, yhtä vähän te voitte tärvellä minun ystävättäreni mainetta kuin upottaa Veitsin laivaston."
Tarkoitan, että olin aivan ylpeä Dorothysta, kun hän täten puolusti mainettani. Sillä minusta ei tosiaan ole mikään niin ihmeellistä kuin kaksi tyttöä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan sekä myötä- että alamäessä. Sillä näyttipä lady Francis Beekman kuinka tarmokkaalta tahansa, täytyi hänen tajuta, ettei hän kyennyt upottamaan kokonaista laivastoa, joka oli täynnä laivoja. Ja niin hänen täytyi heretä mainettani uhkaamasta. Sitten hän sanoi, että hän raahaisi minut tuomioistuimen eteen ja sanoisi, että se oli ollut sopimatonta vaikutusta. Mutta minä vastasin hänelle. "Jos te tulette tuo hattu päässänne lakitupaan, niin saammepa nähdä, tarvitaanko siihen tuomarin mielestä mitään sopimatonta vaikutusta, että Sir Francis Beekman tulee vilkaisseeksi johonkuhun tyttöön." Silloin Dorothy avasi suunsa, ja Dorothy sanoi: "Ystävättäreni on oikeassa, lady Beekman. Teidän pitäisi olla kuningatar saadaksenne käydä rauhassa tommoinen hattu päässänne." Ja lady Francis Beekman näkyi ihan suuttuvan. Ja sitten hän sanoi, että hän lähettäisi hakemaan sir Francis Beekmanin, joka oli äkkiä lähtenyt Skotlantiin metsästämään, kun sai kuulla, että lady Francis Beekman oli saanut kuulla. Silloin Dorothy sanoi: "Tarkoitatteko, että olette päästänyt sir Francis Beekmanin valtoimeksi niiden Skotlannin tuhlarien joukkoon?" Ja Dorothy sanoi, että hänen olisi parasta katsoa miehensä perään, jottei se jonakuna iltana joutuisi poikaviikarien seuraan ja tuhlaisi puolta pennyä ihan turhaan. Tarkoitan, että aina rohkaisen Dorothya suulauteen, kun meidän on haasteltava lady Francis Beekmanin kaltaisten hienostumattomien ihmisten kanssa, koska Dorothy puhuu hienostumattomien ihmisten kanssa heidän omaa kieltään paremmin kuin minunlaiseni sivistynyt tyttö. Ja Dorothy sanoi: "Parasta on, ettette lähetä hakemaan sir Francis Beekmania, sillä jos minun ystävättäreni todella tahtoisi käydä sir Francis Beekmanin kimppuun, niin hänestä tulisi niin putipuhdas, ettei jäisi jäljelle muuta kuin hänen arvonimensä." Ja sitten minäkin puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin, että minä olin ameriikkalainen tyttö ja että me ameriikkalaiset tytöt emme piittaa arvonimistä, koska me ameriikkalaiset tytöt aina sanomme, että se mikä kelpaa Washingtonille, kelpaa meillekin. Mutta lady Francis Beekman näkyi tulevan yhä vihaisemmaksi kaiken aikaa.
Sitten hän sanoi, että hän tarpeen tullen kertoisi tuomarille, että sir Francis Beekman oli järjiltään silloin, kun hän sen minulle antoi. Silloin sanoi Dorothy: "Jos menette oikeuteen ja tuomari tulee teihin oikein tarkkaan katsahtaneeksi, niin hän päättelee sir Francis Beekmanin olleen järjiltään kolmekymmentäviisi vuotta sitten." Niin lady Francis Beekman sanoi tietävänsä minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä ja ettei hän halunnut olla minkään sellaisen henkilön kanssa tekemisissä, koska se loukkasi hänen arvoaan. Ja Dorothy sanoi: "Rouvaseni, jos me loukkaamme teidän arvoanne yhtä paljon kuin te kiusaatte meidän näköhermojamme, niin teidän itsenne tähden soisin, että olette Christian Science." Ja siitä näkyi lady Francis Beekman suuttuvan. Ja hän sanoi jättävänsä kaikki lakimiehensä haltuun. Ja lähtiessään hän astui peninkulmanpituisen hameenlaahuksensa päälle ja oli tehdä kuperkeikan. Ja Dorothy kurkisti ulos ovesta, ja Dorothy huusi eteiseen ja sanoi: "Saksatkaapa hieman tuota lievettänne, Isabel, sillä nyt on vuosi 1926." Ja minä tunsin itseni tosiaan alakuloiseksi, koska minusta oli koko aamumme tullut epähienoksi, kun meidän oli täytynyt olla tekemisissä niin hienostumattoman rouvan kuin lady Francis Beekmanin kanssa.
Huhtikuun 30 p:nä.
Ja eilen aamulla saapui todellakin lady Francis Beekmanin asianajaja. Vaikkei hän oikeastaan ollut asianajaja, mutta hänen nimensä oli kortilla ja hänen nimensä näkyi olevan Mons. Broussard, ja hän kuuluu olevan avokaa, koska avokaa merkitsee franskan kielellä lakimiestä. Ja Dorothy ja minä olimme pukeutumassa ja vielä ihan aamukelteissämme, kuten tavallista, kun kuului äänekäs koputus ovelle; ja ennenkuin ehdimme huutaa "antree", hyppäsi se suoraan huoneeseen. Se näkyi siis olevan ranskalaista syntyperää. Tarkoitan, että lady Francis Beekmanin asianajaja osaa tosiaan kirkua kuin autokuski. Tarkoitan, että hän kirkui oikein kovaa huoneeseen hypätessään ja kirkui sitten kirkumistaan. Ja Dorothy ja minä ryntäsimme saliin ja Dorothy vilkaisi häneen ja Dorothy sanoi: "Tämän kaupungin pitää lakata kujeilemasta meille joka aamu," sillä meidän hermomme eivät voineet sitä kestää. Sitten Mons. Broussard ojensi meille käyntikorttinsa, kirkui ja kirkui ja huitoi käsivarsillaan ilmassa kuin mikäkin. Silloin Dorothy sanoi, että hän matki oivallisesti Mullin Ruusua, joka on tosiaan punainen tuulimylly, mutta Dorothy lisäsi, että tuo mies piti paljoa suurempaa melua ja pyöri oman tuulensa voimalla. Sitten me seisoimme ja katselimme häntä pitkän aikaa, mutta hän näytti tulevan vallan yksitoikkoiseksi sen pitkän ajan perästä, koska hän aina puhui ranskaa, mikä meille tosiaan on hölynpölyä. Sitten Dorothy sanoi: "Katsotaas, eikö kaksikymmentäviisi frangia tuki siltä suuta, sillä kun viisi frangia riittää autonajajalle, pitäisi kahdenkymmenenviiden frangin riittää asianajajalle." Sillä hän piti osapuilleen viisi kertaa niin paljon melua kuin autonajaja, ja 5 kertaa 5 on 25. Ja heti kun hän kuuli meidän puhuvan frangeista, näkyi hän juuri hiukan rauhoittuvan. Niinpä Dorothy otti lompakkonsa ja antoi hänelle 25 frangia. Sitten hän lakkasi parkumasta ja pisti rahat taskuunsa, mutta otti senjälkeen esille isokokoisen purppuraelefanteilla koristetun nenäliinan ja alkoi itkeä kohottaa. Silloin Dorothy tosiaan kävi alakuloiseksi ja sanoi: "Kuulkaahan, te olette valmistanut meille varsin hauskan aamun, mutta jos tuota vielä jatkatte, niin ulos te menette märkänä tai kuivana."
Silloin hän alkoi soittaa puhelinta ja näkyi tahtovan käyttää sitä, mutta Dorothy sanoi: "Jos luulette sillä pääsevänne johonkin numeroon, niin yrittäkää vain, mutta mikäli me olemme havainneet, on se vain seinäkaappi." Sitten hän riensi puhelimen luo ja Dorothy ja minä menimme jatkamaan pukeutumistamme. Ja kun hän oli soitellut tarpeekseen, juoksenteli hän minun ovelleni ja sitten juoksenteli Dorothyn ovelle ja parkui ja puhui aika paljon. Mutta meidän mielestämme hän oli menettänyt kaiken uutuuden viehätyksensä, emmekä hänestä enempää välittäneet.